22.11.2022, Ari Räsänen

Suo on osa luonnon turvaverkkoa ja aikakapseli, josta näkee menneeseen ja tulevaan, kun tietää, minne katsoa. Toimittaja Suvi Sinervo matkusti suolle ymmärtääkseen tätä kaoottisen vaikeaa aikaa.

Teksti Suvi Sinervo Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 15 min

Suo on. Siellä se vain on, ajattelen, kun kuljen kaupungissa ravintolaan tai vien lapsia soittotunnille. Ehkä en käy suolla koskaan.

Ehkä en ehdi: aikaa on koko ajan vähemmän. Koko elinaikani on häkellyttävän lyhyt, kun sitä vertaa vaikkapa turverassiin tarttuvaan hiekkaan.

Turverassi on keppiä muistuttava metallinen työkalu, jonka avulla voi mitata, paljonko suossa on turvetta. Hiekka taas on syntynyt kivestä, joka sai alkunsa 4,6 miljardia vuotta sitten. Silloin Maa syntyi.

Mutta kivi onkin elotonta luontoa, toisin kuin suolla liikkuvat hyttyset, männynoksat tai Harri.

Harri on Helsingin yliopiston suometsätieteiden emeritusprofessori Harri Vasander. Hänen elämänsä on täysin kietoutunut soihin ja etenkin Lakkasuohon, joka sijaitsee kantatie 66:n vieressä Orivedellä.

Yli kolmenakymmenenä kesänä Vasander on kertonut uusille opiskelijoille suotyypeistä ja -lajeista, käynyt aina välillä yöpymässä Lakkasuon lähellä sijaitsevalla Hyytiälän metsäasemalla ja tutkinut sitten lisää rahkasammalia. Lakkasuon avulla hän on kirjoittanut kirjoja ja akateemisia artikkeleita.

Matkustin Lakkasuolle tapaamaan Vasanderia, koska haluan tutustua suohon. Ehkä suo voisi auttaa minua ymmärtämään tätä aikaa, joka tuntuu ajoittain kaoottisen vaikealta?

Suo on sentään aikakapseli.

Nyt olen täällä rahkarämeellä. Ihmisiä ei vielä näy, mutta mänty näkyy. Se on lyhyt, korkeintaan kolmimetrinen, ja siitä huolimatta 300-vuotias.

Siinä se kurottelee juuriaan yhä kauemmas märkään maa-ainekseen.

Sarat liikkuvat hieman tuulessa. Paarmat ja karpalonkukat ovat eri paarmoja ja kukkia kuin vuotta aiemmin.

Suo ei vain ole, se muuttuu koko ajan.

Kauan sitten tässä lainehti Yoldiameri. Länsipuolellani merestä alkoi kohota harju, jonka rinteillä aallot liikkuivat edestakaisin. Liike irrotti hienojakoista maa-ainesta, joka kerrostui pohjamoreenin päälle.

Nopeasti koko alue nousi merestä. Silloin maa kohosi jopa kymmenen kertaa nopeammin kuin nykyään.

Uutta, paljastunutta maata peitti niukkaravinteinen hietikko. Vähitellen tänne alkoi kasvaa kaikenlaista. Ensin ilmestyi hiekka- ja sorakentillä pärjääviä pioneerikasveja, kuten jäkälää, heiniä ja saroja. Lopulta kasvoi puita: koivuja, sitten mäntyjä ja jaloja lehtipuita, viimein leppääkin.

Samalla maa alkoi soistua. Vatiharjun länsireunalla sijaitsevan Konilammen pohjalta on löytynyt 9200 vuotta vanhaa turvetta.

Soistumia tuli useampia, eri puolille aluetta kasvoi pieniä soistumia, jotka yhdistyivät. Näin syntyi Lakkasuo.

Ja tuolla he nyt ovat: Harri Vasander ja hänen opiskelijansa. He tutkivat, mitä lajeja näkyy ja paljonko pinnan alla on turvetta.

Lakkasuo on siitä erikoinen, että sen luonnontilaisella puolella esiintyvät lähes kaikki eteläisen Suomen suotyypit, joten tunnistettavaa riittää.

Vasander nostaa ilmaan yhden ohuen kasvin.

”Sphagnum fuscum, ruskorahkasammal, 50 000 yksilöä per neliömetri”, hän esittelee. ”Olen käyttänyt nuoruuteni näiden laskemiseen.”

Hän todella rakastaa rahkasammalia.

Niitä tässä kasvaa valtava, tiivis matto. Se leviää metrejä joka suuntaan.

”Kun tiedämme nimen, emme ole vain massaa.”

Jos olisin hyvin pieni, tämä sammalmatto voisi olla koko maailma. Eri sammalmatoissa kasvavat omat lajistonsa, jotka ovat erikoistuneet juuri niihin olosuhteisiin ja voivat elää vain sille sammalmatolle ominaisessa suojassa.

Mutta olen 159-senttinen erilaisiin muoveihin tottunut kaupunkilainen. Ehkä juuri siksi suo tuo mieleeni vaahtomuovipatjan. Professorin kehotuksesta asetun matolle varovasti pitkäkseni. Se joustaa, mukailee selkää, eikä tunnu märältä.

Se ei ole ihme tällaisena kuivana päivänä. Osa rahkasammallajeista imee nestettä jopa 20-kertaisesti kuivapainonsa verran.

Alustani on yhtä lajia eli ruskorahkasammalta, mutta Lakkasuolla kasvaa yli kolmannes koko Euroopan kaikista rahkasammallajeista: 25 eri lajia. Euroopasta rahkasammalia on löydetty 60.

Ne hallitsevat soiden pohjakerrosta, mutta ovat myös pieniä arvoituksia. Niiden olemukseen vaikuttaa vuodenaika, ympäristö, säätila ja valo.

”Edes samaa lajia olevat sammalet eivät ole itsestäänselviä. Niiden ulkomuoto vaihtelee”, Vasander kertoo. ”Haluan tunnistaa ne. Vähän sama, kuin ihmiset haluavat tietää toisen ihmisen nimen. Kun tiedämme nimen, emme ole vain massaa.

Suon pinnan alla kasvit eivät enää erotu selvärajaisesti. Ensin näkyy toisiinsa kietoutuneita maatumattomia kasvinosia. Niitä kun puristaa, sormien välistä valuu lähes kirkasta vettä. Mitä syvemmältä näytteen ottaa, sitä vaikeammaksi kasvien tunnistaminen muuttuu. Myös vesi on aiempaa sameampaa.

Lopulta kaikki on samaa, tummaa ainetta.

Suo säilöö aikaa.

Näin se käy: Kun ilmasto muuttui viime jääkauden jälkeen aiempaa kosteammaksi, kuolleet kasvinjäänteet alkoivat kerrostua Lakkasuon vähähappiselle alustalle, ja muodostui turvetta, kerros kerrokselta lisää turvetta, ja kun vuosituhat taas kerran vaihtui, sitä oli todella lähes kaikkialla täällä, yhä paksumpina kerroksina.

Vähitellen puuvaltaisten turpeiden päälle kerrostui aiempaa vähäravinteisempien ekosysteemien turpeita. Ne sisälsivät osittain maatuneita varpujen jäännöksiä, tupasvillaa, saroja ja rahkasammalia.

Juuri nytkin rahkasammaleiden kuolevat tyviosat kerrostuvat jalkojeni alla turpeeksi. Samaan aikaan ne kasvavat kärkisilmustaan pituutta lähes rajattomasti. Ellei ihminen pysäytä sammaleiden kasvua ja jos niiden elinolosuhteet säilyvät, ne sitovat käytännössä loputtomasti sekä hiiltä että hiilidioksidia. Tämä hiili on pois lämmittämästä ilmakehää, siksi soiden hiilensidonnalle on nyt suuri tarve.

Suo säilöö aikaa ja nielee hiiltä.

Hiilivarasto tosin kasvaa niin hitaasti, etten huomaisi liikettä, vaikka asuisin tässä rämeellä, en tietenkään. Silti joillekin toisille kyse on aktiivisesta kamppailusta: jos putkilokasvi ei pysy rahkasammalten kasvussa mukana, se hautautuu turpeeseen.

Sinne hautautuvat isommatkin suolla eläjät, kuten männyt.

Tästä syystä täysikasvunen mänty saattaa näyttää suolla itseään lyhyemmältä. Sen biomassasta jopa yli puolet, eli rungon paksuin osa, on piilossa turpeen uumenissa. Turvekerrosten päälle ulottuu vain puun nopeasti kapeneva yläosa.

”Kokeillaan turpeen paksuus, jaahas”, Vasander keskeyttää ja huomaa taas yhden rahkasammalen.

Hän nostaa sen sormiinsa ja tarkastelee, kuinka haaralehdet ovat järjestäytyneet.

”Sphagnum angustifolium, rämerahkasammal, ja turvetta sen verran paljon, ettei rassi riitä”, Vasander ilmoittaa.

Aikanaan eli vuonna 1960 geologian tutkimuskeskus inventoi Lakkasuon turvevarat. Silloin keskisyvyys oli 1,8 metriä ja suurimmillaan syvyyttä mitattiin 3,7 metriä.

Tämä suo on ollut tutkimuskohde jo sukupolvia. Myös pitkospuureitin vanhin osa on kokenut monen opiskelijasukupolven kumisaappaat: reitin rakensivat Helsingin yliopiston Metsätieteiden ylioppilaat kesällä 1963.

Kesän jälkeen ylioppilaat lähtivät omiin suuntiinsa, ehkä valmistuivat, tekivät töitä, lisääntyivät, sairastivat, surivat ja rakastivat. Tästä on nyt lähes 60 vuotta tai kolme senttimetriä.

Suolla aikaa voi mitata senttimetreinä, sillä turve paksuuntuu keskimäärin 0,5 millimetriä vuodessa, vaikka ikä ei Lakkasuolla aina seuraakaan syvyyskäyriä.

Näiden vuosien aikana Lakkasuosta on otettu näytteitä kuin ihmisestä verikokeita. Sen syvälle painuneista kerroksista on tutkittu esimerkiksi siitepölyjä ja hiiltä.

Siitepölystö paljastaa, että vielä 5300 vuotta sitten kuuset voivat täällä hyvin. Silloin metsien kaskeaminen alkoi, ja siitepölystöön alkoi ilmestyä uutuutena viljoja.

Turpeen hiilikerrokset puolestaan kertovat, että Lakkasuo on palanut monta kertaa. Suon eteläisellä reuna-alueella on koettu ainakin 21 metsäpaloa vuosina 1020—1845. Eikä ihme: samoihin aikoihin ihmiset elivät terva- tai kaskitaloudesta.

Suo on kurkistusluukku, josta voimme nähdä, mitä olemme tehneet.

Kaukana suon kerrosten takana voi kuvitella ihmisiä. He elivät tuhansia vuosia ennen sitä hetkeä, josta ajanlaskumme alkaa. Ehkä he juoksivat tästä ohi ja metsästivät hirviä. Toiset keräsivät nokkosia ja imettivät.

Heitä ei ollut paljoa, ei voinut olla, sillä koko maailmassa ihmisiä eli vain muutamia miljoonia.

Talvella jotkut heistä hiihtivät.

”Turvepelloilta, entisiltä kosteikoilta, on löytynyt suksia, jotka ovat näyttäneet isoisän suksilta, mutta ne ovatkin olleet arkeologisia! 5000 vuotta vanhoja suksia! Suksen muoto on pysynyt samana 5000 vuotta”, Harri Vasander innostuu.

”Ei pehmeää muinaista ruumista huomaa traktorin penkiltä.”

Suot säilövät ihmisiäkin. Soille on viety ihmisiä kuolemaan, ruumiita on kätketty. Meitä on laulettu suohon.

”Mutta se on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Ajattele, kuinka paljon täällä oli soita ja kuinka vähän oli ihmisiä”, Vasander sanoo.

Aiemmin kolmannes Suomesta oli suota, mutta nyt reilu puolet siitä on ojitettu. Laajoilla alueilla Etelä- ja Keski-Suomessa on ojitettu soista noin 80 prosenttia.

1900-luvun loppupuoliskon ojitusbuumin jälkeen Suomen ensimmäisen suoruumiin löytäminen on muuttunut entistä vaikeammaksi.

Kun alueen pohjaveden pinta laskee ojittamisen vuoksi, orgaanisten materiaalien hajoaminen alkaa. Silloin esimerkiksi hajottajasienet, kuten rusko- ja valkolaho, aloittavat toimintansa. Orgaaninen materiaali hajoaakin ojitetussa suossa nopeasti, mutta voi säilyä hapettomissa olosuhteissa järisyttävän kauan.

Periaatteessa ruumiin voisi löytää silloin, kun nostetaan polttoturvetta, sillä silloin tutkitaan koko suo. Käytännössä näin ei käy, sillä soilla käytetään jyrsintämenetelmää.

“Ei pehmeää muinaista ruumista huomaa traktorin penkiltä, se menee turpeen seassa.”

Ehkä suoruumis on sivupolku. Silti en voi olla ajattelematta sitä.

Tässä ajassa meidän on vaikeaa muistaa omakohtaisesti ja vakavasti, että olemme osa tätä planeettaa. Meitä syntyy ja kuolee koko ajan, meitä on syntynyt ja kuollut myös tuhansia vuosia sitten, ja se konkretisoituu täällä suolla.

Ehkä jossakin syvällä täällä Lakkasuon luonnontilaisella puolella on tosiaan yhä tallessa muinaisen ihmisen ruumis.

Näillä leveyspiireillä suot ovat kylmiä, se edesauttaa muumioitumista. Säilymisessä ratkaisee myös maa-aineksen tasainen vettyneisyys, hapettomuus, turvekerroksen happamuus ja alkuainekoostumus.

Laitan viestiä Satu Koivistolle, joka on tutkinut tuhansia vuosia vanhoja, vettyneitä arkeologisia kohteita.

”Jos puhutaan suoruumiista, niin joissain Pohjois-Euroopan suoympäristöissä säilyy vain luita ja toisissa vain nahkaa ja muita pehmytkudoksia”, Koivisto kirjoittaa.

Hän on löytänyt soista puisia rakenteita ja esineitä, kuten meloja ja puisia veistoksia. Ne voivat olla esineinä kiinnostavia, mutta ne kertovat myös muinaisten ihmisten tavasta elää ja ajatella. Esineitä on voitu upottaa kosteikkoalueille myös tarkoituksella, esimerkiksi uhrilahjoina, mutta Lakkasuolta tällaisia ei ole löydetty.

Itse asiassa Koivisto ei tiedä, että Lakkasuolta olisi löydetty mitään arkeologisia esineitä, kuten työkaluja, suksia tai veistoksia.

Hän ilman muuta toivoo Suomeen suoruumislöytöä.

”Se toisi aivan uusia mahdollisuuksia tutkia esihistoriallisia väestöjä jopa yksilötasolla. Muinais-dna:ta, ravintotottumuksia, vaatetusta, esineellistä kulttuuria, fysiologisia ominaisuuksia, patologisia ominaisuuksia…”

Niin. Ihmisiä kiinnostaa ihmiset. Useimpia meistä kiinnostavat ihmiset enemmän kuin suoheinät, sammalet tai suolla pörräävät paarmat.

Haluamme kuulua kaltaistemme joukkoon.

Niinpä meidän on pitänyt raivata suo tai kaataa metsä. On tarvittu uusia peltoja ja ruokaa myös heille, jotka eivät ehdi tai pysty tuottamaan ruokaansa itse.

On tarvittu koteja, navettoja, elintilaa.

Terveyskeskuksia, kauppakeskuksia, viihdekeskuksia.

Kun mänty, jonka luona vietin aikaa aluksi, oli kolmekymppinen, koko maapallolla eli 630 miljoonaa ihmistä.

Kun mänty oli 200-vuotias, meitä oli kaksi miljardia.

Nyt mänty on 300-vuotias. Ihmisiä on kahdeksan miljardia.

Näiden vuosien aikana on hävitetty lähes 90 prosenttia maailman kaikista kosteikoista.

Mutta ihmisten lisääntymisen kannalta maatalous ja teollistuminen olivat todellisia suurmenestyksiä.

Sama vesi kulkee soissa, kahlaajalinnuissa, saroissa ja ohi suhahtavan auton jäähdyttimessä.

Olemme hävittäneet kosteikkoja, mutta ilman vettä me emme menesty. Vaikka samaistumme mielellämme toisiin ihmisiin, tässä olemme samanlaisia soiden kanssa. Me kummatkin olemme isolta osin vettä, me ihmiset ja suot.

Soita muodostuu, kun vettä sataa enemmän kuin haihtuu, sitä valuu ympäröiviltä alueilta tai purkautuu pohjavesistä. 

Suot ovat jatkuvasti liikkuvaa vettä. Vaikka vesi näyttäisi seisovan paahteisella suolla, syvällä se virtaa koko ajan. Se liikkuu sekä pystysuunnassa että sivusuunnassa suon eri kerroksissa, jos ojat eivät estä veden liikettä.

Ojat katkaisevat suon ja valuma-alueen yhteyden.

Kun ajattelen vettä, ajattelen muistia.

Lakkasuo muistuttaa muistia, jossa voi risteillä, kulkea pitkin ennalta rakennettua reittiä tai astua upottavalle alustalle, jossa askel keinuu, aika kelluu ja itsen ja ympäristön väliset rajat muuttuvat merkityksettömiksi.

Ehkei niitä rajoja ole koskaan ollutkaan. Sama vesi kulkee meissä ja soissa. Sama vesi kulkee soissa, kahlaajalinnuissa, saroissa ja ohi suhahtavan auton jäähdyttimessä.

Suot kuitenkin toimivat perustavanlaatuisella tavalla toisin kuin me muut: ne puhdistavat veden.

Tämä Lakkasuokin on kuin valtava suodatin. Se sitoo valumavesistä ravinteita ja kiintoaineita, estää niitä pääsemästä jokiin ja järviin. Suodattaminen on monimutkaista, mutta suo osaa sen.

Suo on meille elintärkeä.

Taas olemme Lakkasuolla, nyt Konilammella, jossa hyllyy kasveista ja juurista solmiutunut maapatja. Se kasvaa etenkin saraa, onttovartista heinäkasvia.

Näen kasveista vain korkeimman laen, loput 90 prosenttia on piilossa kuin jäävuori meressä.

Patja kannattelee Vasanderia ja minua.

”Luonnon turvaverkko”, Vasander sanoo ja kulkee askel keinuen eteenpäin.

Pelottaa mennä lähemmäs lammen reunaa, mutta jos jään seisomaan paikoilleni, alan hitaasti vajota. En kuitenkaan voi hulahtaa veteen kasvien läpi, näin Vasander kertoo.

Kuuntele, mitä Harri Vasander kertoo suohon putoamisesta.

Vaikka kävelemme kuinka varmoin askelin tahansa, patja ei pidä meitä turvassa, jos olemme uhkarohkeita ja menemme reunalle. Silloin kasvipatja voi keikahtaa.

Jos kuljen liian lähelle reunaa, aluetta, jossa kasvillisuus loppuu, vehkakasvustosta pääsee myös läpi. Silloin putoan kuin avantoon.

”Siellä on pimeää”, Vasander sanoo.

”Pitäisi yrittää saada kasvillisuudesta kiinni, löytää jostain aukko ja potkia jaloilla kovasti niin, että saisi vedettyä itsensä rahkasammalen päälle.”

Tätä Vasander ei kuitenkaan ole koskaan kokeillut. Hän keikuttaa rennosti patjaa, on ollut täällä ennenkin, ensimmäistä kertaa 1970-luvulla, jolloin ruskea, lähdevettä pulppuava lampi oli paljon nykyistä suurempi.

Vasander vaikuttaa innostuneelta.

”Eikö ole hieno paikka! Erittäin monipuolinen!”

Tällaisia suot ovat, kaikki omanlaisiaan. Nyt Suomen suoluontotyypeistä noin puolet on uhanalaisia.

Kun suoluonnot köyhtyvät ja hupenevat, lajien kirjo kapenee. Suolajit ovat erikoistuneita. Kun eri lajien elintila vähenee ja populaatiot elävät yhä ahtaammin, lajien sietokyky erilaisia tulevaisuuden muutoksia vastaan heikentyy.

Siksi suolla on väliä.

Suot ovat osa ihmistenkin turvaverkkoa.

Pian Konilampi katoaa. Juuri tällä hetkellä tätä on vaikea uskoa, sillä näen auringon valossa kimaltelevan lammen.

”Lämpötila vaikuttaa vehkojen ja sarojen kasvuun positiivisesti. Parinkymmenen vuoden päästä tässä on pieni aukko enää”, Vasander arvioi.

Kasvit ovat vallanneet tilaa, sillä viime vuodet ovat olleet ennätyslämpimiä. Lisäksi lammen umpeenkasvu kiihtyy, kun se on edennyt riittävän pitkälle.

Se on luonnossa tavallista: kun jokin kehityskulku etenee tietyn kynnyksen yli, se voimistuu.

”Kun vehkat ja sarat kasvavat veden päälle, siihen tulee rahkasammal väliin. Vähitellen lammesta tulee käveltävä”, Vasander sanoo.

Luonto muuttuu koko ajan, liikkuu, kasvaa ja kamppailee.

Tulevaisuuden ennustaminen on tietenkin mahdotonta ja muuttujia on paljon.

”Pohjoisen valtavat ikiroutasuot sulavat ja päästävät ilmakehään aiempaa enemmän metaania. Siihen liittyy paljon kysymysmerkkejä.”

Se on selvää, että ilmasto lämpenee. Kun lämpötila nousee, vettä haihtuu aiempaa enemmän ja soiden vesivarannot hupenevat.

Samalla sademäärä saattaa lisääntyä. 

”Vaikka jotkin alueet täällä Lakkasuolla voivat vettyä, tutkimusten mukaan suon kuivuminen on kuitenkin todennäköisempää”, Vasander sanoo.

Jos sateen määrä vähentyisi pitkällä aikavälillä, myös pohjavesivarannot hupenevat.

Kun suolla kiertää vähemmän vettä, rahkasammaleiden kasvu heikkenee.

Rahkasammalet voivat myös kuivua. Ne voivat korvautua toisilla lajeilla, kuten metsäsammaleilla, jotka eivät rakenna hiilivarastoa, kuten rahkasammalet tekevät.

Tietysti luonto muuttuu koko ajan, liikkuu, kasvaa ja kamppailee. Ilmastokaan ei muutu Lakkasuolla ensimmäistä kertaa.

Kuitenkin viimeisimmän jääkauden jälkeen ilmaston luonnollinen vaihtelu on ollut melko vähäistä.

Nyt lämpeneminen on nopeampaa kuin jääkauden väistyessä. Tähän vauhtiin ekosysteemien ja ihmiskunnan on vaikeaa sopeutua.

Muutosvauhti horjuttaa ekosysteemejä. Osa lajeista korvautuu toisilla lajeilla. Moni elämä päättyy.

Entä kuinka käy männyn? Sen rahkarämeellä seisovan puun, joka on aloittanut kasvunsa kolmesataa vuotta sitten, 1700-luvun alkupuolella?

Kun lämpötila kasvaa vähänkin, männyistä tulee aiempaa suurikokoisempia. 

”Tänne kasvaa myös enemmän puun taimia ja avonaisesta suosta tulee nykyistä suljetumpi. Toisaalta suon pinnan alle mahtuu juuria vain rajallisesti”, Vasander sanoo.

Nyt mänty on kuitenkin elinkaarensa loppupäässä. Se seisoo keskellä tapahtumaketjua, joka päättyy kuolemaan: kun turve kerrostuu ja juuret jäävät liian syvälle märkään maahan, puu alkaa kitua. Se keloutuu, ehkä kaatuu, ja painuu sitten turpeeseen.

Siellä se säilyy, jos vain suo säilyy.

Jos tuhannen vuoden kuluttua tällä planeetalla vielä elää ihmisiä, he voivat löytää männyn märän turpeen sisältä ja tunnistaa sen. Pinus sylvestris. 

Artikkelia varten on haastateltu Harri Vasanderin lisäksi kosteikkoarkeologi Satu Koivistoa. Muut lähteet: Jukka Laine et al: Lakkasuo — opas suon ekosysteemiin (2002). Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. Kertomuksia katoamisista (2019).

Suometsätieteen emeritusprofessori Harri Vasander ja toimittaja Suvi Sinervo Vantaan Isosuolla.
Kuva: Ari Räsänen

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee