16.10.2022, Ari Räsänen

Turvepellot lämmittävät ilmastoa liikaa, ja kosteikkoviljely voisi auttaa. Miten siitä saadaan tuottoisaa maanviljelijälle? Rauno Haapalan Ingannevalla harjoitellaan isoja ratkaisuja.

Teksti Mikko Pelttari, Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 12 min

Soratie tuo pellon laitaan. Sarat vihertävät kuin missä tahansa pellossa. Rauno Haapala nousee autostaan. Hän kohottaa vihreää pressua, joka peittää pellon reunaan kasattua pulleaa aumaa. 

”Täällä sitä on!”

Peitteen alla on tummaa, kuohkeaa massaa kuin vielä keskenkäynyttä kompostia. Kasassa maatuu osa edellisen kesän ruokohelpisadosta. Sitä Haapala on kasvattanut viereisellä pellolla muutaman vuoden ajan.

Hän kääntää lippiksensä nurinpäin ja kauhaisee kourallisen nenänsä alle.

”Haistapa tuosta. On tämä vielä vähän karkeata.”

Tuoksuu maalta, pehmeältä ja raikkaalta. Ruokohelvestä on hyvää vauhtia tulossa kasvumultaa Haapalan puutarhalle, Raunon ja vaimonsa Leenan kesäkukkaviljelmille. 

Leijonanosa Haapalan pelloista kasvaa luomukauraa, mutta tällä pellolla kasvaa kauraa harvinaisempi heinäkasvi, ruokohelpi. Se viihtyy, koska viljelyalaa raidoittavat ojat on tukittu putkipadoin.

Vesi on nostettu pellon pinnan alla viljelykasvien juurakkoon asti. Tätä kutsutaan kosteikkoviljelyksi, ja se on seitsenkymppisen maanviljelijän uusin kokeilu.

”Enimmäkseen tästä meidän ruokohelvestä tehdään nyt karjatiloille kuiviketta, kun sille on ollut täällä päin kysyntää. Osasta sitten kokeillaan tätä turpeetonta kasvualustaa”, Haapala sanoo.

Maanviljelijälle ruokohelpi on satokasvi toisten joukossa. Maataloudelle se voi olla enemmän.

Kosteikkoviljelystä on lupailtu konstia, jolla suomalainen maatalous voisi vähentää ilmastopäästöjään. Suoturpeelle perustetut pellot kun ovat tuntuva kasvihuonekaasujen lähde, ja tämäkin pelto on  turvepelto. Rauno Haapala sanoo, että vaikka hän ymmärtää ilmastotavoitteiden tärkeyden, pellot ovat maanviljelijöille ensi sijassa elinkeino.

”Me viljelijät ollaan kuitenkin ruoantuottajia ja raaka-aineen tuottajia,  että se pitää muistaa, vaikka näissä asioissa ollaankin mukana.”

Ruokohelpeä kasvava pelto on nimeltään Inganneva. Se sijaitsee kolme kilometriä koilliseen Haapaloiden viljelemältä Kuuselan tilalta. Neva-nimi kertoo menneestä. Kun maa tuli Haapaloiden omistukseen 2000-luvulla, alue oli harvakseen ojitettua suota. 

Vuonna 2003 Haapala raivasi Ingannevan pelloksi ja kauralle. Vuonna 2019 ojia  alettiin padota reilulta neljältä hehtaarilta, ja vuonna 2021 veden pintaa nostettiin vielä yhdeksän hehtaarin alalla. Uudelleen kostuneelle Ingannevalle kylvettiin ruokohelpeä..

Turvetta Ingannevalla on puolesta puoleentoista metriin ylettyvä kerros, jonka alla on löysää iljaa, ja sen alla savi. Kaura ei märässä turpeessa viihtyisi, mutta ruokohelvelle olosuhteet ovat hyvät. 

Ruokohelpi on vahva heinäkasvi, joka viljeltynä voi kasvaa metrien korkuiseksi. Viljelyssä sen etuna on monivuotisuus: joka vuosi ei tarvitse kylvää, yhdellä kylvöllä voi pärjätä kymmenenkin vuotta.

”Se muistuttaa ulkonäöltään hieman timoteita mutta on tukevampi, ja lehdet ovat leveämpiä”, Rauno Haapala kertoo.

Kuuntele, mitä Rauno Haapala kertoo ruokohelven viljelystä:

Ruokohelven kysyntä kasvanee lähitulevaisuudessa. Valmistetaanpa siitä kuiviketta tai kasvumultaa, niin kummassakin tapauksessa se korvaa soista nostettavaa turvetta. Ja turpeen käyttöä Suomi haluaa vähentää. Ainakin toistaiseksi ruokohelpi on tuntunut Haapalasta fiksulta valinnalta.

”Helpi on helppo ottaa viljelyyn senkin takia, että se viihtyy näillä kosteilla paikoilla ihan luontaisesti”, Haapala sanoo.

Maanviljelijälle ruokohelpi on satokasvi toisten joukossa. Maataloudelle se voi olla enemmän.

Inganneva on pieni, mutta siellä harjoitellaan isoja ratkaisuja. Suurin osa Suomen peltoalasta on kivennäismaata, eli sellaista maannosta, jossa ei ole liiemmin eloperäistä ainesta. Kokonaan eloperäiselle maannokselle kuten turpeelle on perustettu noin kaksitoista prosenttia koko Suomen pelloista. Maantieteellisesti kuivatulle suolle raivattujen turvepeltojen osuus vaihtelee: Uudellamaalla niitä on vain pari prosenttia maakunnan kaikista pelloista, Lapissa noin kolmannes.

Kaksitoista prosenttia Suomen peltoalasta ei ole kovin paljon, mutta turvepelloilla on väliä juuri nyt. Turvepellot nimittäin lämmittävät ilmastoa siinä samalla, kun niitä viljellään.

Hehtaari kivennäismaalle raivattua peltoa on joko hiilen pieni nielu tai niukka hiilen päästäjä, eli melko lailla hiilineutraali. Hehtaari turvemaata sen sijaan päästää yli kolmen keskimääräisen suomalaisen hiilijalanjäljen verran lämmittäviä kaasuja ilmakehään joka vuosi.

Yhteenlaskettu määrä onkin suuri. Turvepelloista johtuu noin 60 prosenttia koko Suomen maatalouden ilmastopäästöistä.

Turvepellot ovat nyt kiusallisen kiireellinen keskusteluaihe. Ihmiskunta on polttanut fossiilisia polttoaineita, kaatanut metsiä ja raivannut suota kiihtyvällä tahdilla viimeisen 150 vuoden ajan. Tämän kehityksen takia kasvihuonekaasuja on ilmakehässä niin paljon, että jokaisesta päästölähteestä on tullut tärkeä.

Jos turvepellot saavat päästää hiiltä ilmakehään, ilmastonmuutoksen torjunnasta tulee muualla yhteiskunnassa yhä vaikeampaa. Ja kääntäen: kosteikkoviljely voisi olla yksi keino helpottaa sitä kiirettä, jolla esimerkiksi energiantuotannon tai liikenteen päästöjä pyritään ajamaan alas.

Jos turvepeltojen päästöjä voitaisiin vähentää, helpottuisi koko yhteiskunnan urakka.

Pohjanmaalla on paljon soita ja paljon peltoja. Suomen turvepelloista puolet sijaitsee Pohjanmaan kolmessa maakunnassa.

Haapaloilla on viljeltävänään 140 omaa peltohehtaaria ja parikymmentä lisäksi vuokralla. Niistä 80 hehtaaria on raivattu turvemaille. On rahkaturpeita ja saraturpeita, ja näistä maista Ingannevan reilu 13 hehtaaria on nyt kosteikkopeltoa.

Turvepeltoja ei pidetä siksi, että ne olisivat parempia kuin kivennäismaat. Turvemaa on toki ravinteikasta, mutta siinä on omat ongelmansa: isoimpana se, että sateisina kesinä turve pidättää runsaasti vettä ja on herkästi liian märkää sekä sadolle että raskaille maatalouskoneille.

Ingannevakaan ei ollut Rauno Haapalan pelloista parhaasta päästä. Siksi hänen oli helppo vastata kyllä, kun Luonnonvarakeskuksen tutkija Hanna Kekkonen otti yhteyttä, ja kysyi, josko Haapaloita kiinnostaisi kosteikkoviljely. Haapala saisi tutkijoilta apua, ja LUKE puolestaan toisi paikalle mittalaitteet ja saisi kokeilusta arvokasta tutkimustietoa.

”Hanna tunsi minut jo ennalta ja taisi tietää, että minä lähden helposti kaikenlaisiin hommiin mukaan”, Haapala sanoo ja nauraa.

Haapala onkin tykännyt kokeilla uutta. Puutarhurikoulussa tavanneet Haapalat ovat viljelleet Leenan kotitilaa Kuuselaa Siikajoen Paavolan kylässä vuodesta 1979. 

Maatilan yhteydessä pyöritetään yhä kesäkukkamyymälää ja sen kasvihuoneita, mutta viljeltykin on jo kuudella eri vuosikymmenellä. Yhdeksänkymmentäluvun alusta asti Kuusela on ollut luomutila.

”Olin jo opiskeluaikana kiinnostunut biodynaamisesta viljelystä, minulle tuli Demeter-lehtikin. Luomussa kiehtoi erityisesti se, ettei tarvitsisi käyttää torjunta-aineita ja kemikaaleja niin paljoa. Niitä käytin puutarhakoulussa ja muutaman kerran sain kauhean päänsäryn”, Haapala sanoo.

Haapala kokeilee, koska hän haluaa tehdä asioita sekä taloudellisesti että ekologisesti. Haapalan tilalla lehmistä on luovuttu, ja palkokasveista suunnattu nyt luomupuhdaskauraan. Kosteikkoviljely oli seuraava askel, koska se voi olla taloudellisestikin järkevää turvemaita viljeltäessä – ei vain siksi että haluttaisiin tehdä ympäristötekoja. 

Luomu ja muut kokeilut eivät ole Haapalaa kaduttaneet missään vaiheessa. Eivät varsinkaan nyt.

Kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on saanut lannoitteiden ja polttoaineen hinnat nousuun, luomuviljelijä on lähtökohtaisesti hyvässä asemassa. Luomussa lannoitteita käytetään maltillisesti, ja typensitojista ja monivuotisista ruohoista otetaan hyödyt irti. Maaperää osataan uudistaa ja pitää elävänä. 

”Näinä aikoina pitää vielä enemmän miettiä myös sitä, kuinka paljon ajaa koneilla pelloilla. Merkitsen kaikki ajot tarkasti muistiin. Mitä vähemmän pelloilla ajetaan, sitä parempi maaperällekin.”

Rauno Haapala on kosteikkoviljelijänä yksi ensimmäisistä, muttei takuulla viimeisistä. Niin uskoo kosteikkoviljelyä hänelle ehdottanut tutkija Hanna Kekkonen. Hän on turvepeltojen asiantuntija. 

Kosteikkoviljely ei ole ainoa keino, jolla maatalousmaan päästöjä pyritään vähentämään. Pellot olisi hyvä saada tehokkaaseen viljelykäyttöön, jotta maan tarve vähenisi. Kivennäismailla käynnistellään monissa hankkeissa hiiliviljelyä, eli sellaista maanviljelyn tapaa, jolla maaperästä voitaisiin tehdä hiilinieluja ja -varastoja.

”Tärkeätä olisi, että uusia turvepeltoja ei raivattaisi. Sitten olemassa oleville turvemaille pitäisi tehdä jotakin. Ainakaan yksivuotisia kasveja ei kannattaisi viljellä turvemailla, koska hiiltä vapautuu aina enemmän, kun maata muokataan”, Kekkonen sanoo.

Turvepeltoja on Suomessa 250 000 hehtaaria, ja niitä raivataan pelloiksi yhä tuhannesta kahteentuhanteen hehtaaria vuodessa. Teoriassa LUKEn laskelmien mukaan kosteikkoviljelyyn voitaisiin saada jopa 50 000 – 60 000 hehtaaria maata. Vuotuinen päästövähennys olisi valtava.

”Käytäntö on tietysti aina hieman toinen asia. Pitää ottaa huomioon se, mitä kannattaa missäkin viljellä, ja että markkinaketjut ovat kunnossa. Samoin eri alueiden hydrologia voi olla erilainen, ja kosteikoksi muuttaminen voi olla toisaalla helpompaa ja toisaalla hankalampaa”, Kekkonen sanoo.

Osa lopuista turvepelloista voisi ehkä jäädä monivuotiseen viljelyyn, osa voitaisiin viljelyä tehostamalla ja tukia suuntaamalla ottaa pois viljelykäytöstä. Hiilipäästöjen ja hiilensidonnan sitominen viljelyn tukiin on myös ratkaistava kysymys.

Jotta nämä toimet voitaisiin saada fiksusti täytäntöön, tarvitaan tietoa. Sitä LUKE kerää muun muassa Ingannevalta. Haapalan pellon patojen vierestä kohoaa muoviputkia, joiden kautta tutkijat mittaavat kaasupäästöjä. Kosteikkoviljelyn käytäntöjen toimivuudesta ja todellisista ilmastovaikutuksista halutaan tarkka kuva.

Kaupungista ei aina nähdä sitä, että maaseudulla kyllä tiedetään, miten toimia omien maiden kanssa.

Nykyisellään byrokratia ja tuottajahinnat tekevät viljelystä hankalaa. Puhuessaan keskuskauppojen vallasta ja EU:sta Haapala ei kiertele. Aivoon ottaa usein ja joskus rajustikin. 

”Me suomalaiset olemme luonteeltamme kilttejä ja tunnollisia. Sillä tavalla minäkin olen tehnyt, että pykäliä on kyllä noudatettu”, Haapala sanoo.

Haapalankin mailla kosteikkopeltoja on osin siksi, että hän sattuu vain, omien sanojensa mukaan, olemaan utelias ja kokeilunhaluinen. Häneltä kuitenkin riittää ymmärrystä niille viljelijöille, jotka eivät ole uudistusten eturintamassa. 

Jos viljelyä halutaan ohjata, hyvä kannustin olisi Haapalan mukaan raha: monikaan viljelijä ei hylkää tapojaan ja tottumuksiaan vain tehdäkseen ilmastotekoja.

Maatalouden ympäristötoimia kohtaan sitä paitsi piisaa vastustusta, ja vielä enemmän epäilyä.

”Se on varmaan tämä muutoksen pelko. Minä sanon ihan suoraan, että pelätään ja arvostellaan sitä mitä ei tunneta. Vaikka ymmärrettäisiinkin asia, niin sanotaan  että huomenna tai ylihuomenna ryhdytään”, Haapala sanoo.

Kiireestä ja hoputtamisesta Haapala ei pidä, vaikka ilmastonmuutoksen hillintä ja sopeutuminen pikatoimia vaativatkin. Hänestä tuntuu, että kaupungista käsin ei aina nähdä sitä, että maaseudulla kyllä tiedetään, miten toimia omien maiden kanssa halutaan toimia.

”Ymmärrän, että tässä on kiire, mutta tuntuu, että pitäisi olla malttia katsoa niitä keinoja, joilla päästään parempaan lopputulokseen.”

Ilmasto lämpenee ja Suomi on sitoutunut hillitsemään päästöjään. Siksi turvemaita ei voi viljellä tulevaisuudessa samoin kuin ennen.

Muutosta tukeakseen Luonnonvarakeskus tutkii päästöjen lisäksi myös sitä, mitä maanviljelijän kannattaisi kasvattaa kosteikoilla.

”Riippuu paljon paikasta. Perinteiset viljat eivät pärjää kosteikolla. Viljeltävä kasvi kannattaa valita alueen vesiolosuhteiden ja markkinaketjujen perusteella”, LUKEn Hanna Kekkonen sanoo.

Markkinaketjut ohjaavat viljelijää aina. Rauno Haapalan luomupuhdaskauran ostaa utajärveläinen Kinnusen mylly. Kosteikkopelloillaan hän päätyi ruokohelpeen, koska lähistöllä on karjatiloja, joille kuivattua helpeä voi myydä kuivikkeeksi. Turpeetonta kasvualustaa tehdään yhteistyössä Kiteen mato ja multa -yrityksen kanssa.

Eri satokasveista saatavilla oleva tieto on tärkeätä, ja voi helpottaa viljelijän harkintaa.

Ja vaihtoehtoja Hanna Kekkosen mukaan on. Märemmillä kosteikoilla voisi pärjätä järviruoko, josta voidaan valmistaa kasvualustaa puutarhoille. Järviruo’on korjuuseen soveltuvaa kalustoa sen sijaan on vielä vähän.

Karpalo voisi olla yksi mahdollinen ja arvokas kosteikkopeltojen satokasvi, samoin jotkut muut varvut.

Joillakin paikoilla hieskoivun tai pajun kasvattaminen voisi kannattaa. Ne kasvavat nopeasti ja sitovat hiiltä, niistä voi valmistaa haketta, kuiviketta tai biohiiltä. Pajun kuorella on arvoa ja käyttöä lääketeollisuudessa.

”Myös osmankäämi tuntuu erittäin lupaavalta, koska siitä voi käyttää ihan kaiken. Sen siitepöly voi käyttää biologisessa torjunnassa käytettyjen petopunkkien ravintona, sitä voisi käyttää ekologisen tekstiilikuidun lähteenä ja rakennusmateriaalina. Nuorena se käy rehuksi tai ihmisenkin ruoaksi, ja juurikin on hyvin ravinteikas”, Kekkonen sanoo.

Karpaloa, pajua tai osmankäämiä siis. Voisiko yhä useampi turvepelto olla lähitulevaisuudessa kuin Inganneva? 

Jos LUKEn laskelmien mukaiset 50 000–60 000 hehtaaria turvemaita voitaisiin padota kosteikkoviljelmiksi, suorat päästöhyödyt laskettaisiin miljoonissa tonneissa vuosittain. Viljelyn tuotoksilla voitaisiin luoda uusia ansaintakeinoja maaseudulle ja korvata soista nostetusta turpeesta valmistettavia tuotteita.

Silti Haapaloidenkin tilalla on vielä paljon ratkaistavaa, kun uutta opetellaan. Ingannevan kupeella maatuva ruokohelpikään ei ole täydellinen kasvuturpeen korvaaja.

”Vaimo on sitä kasvihuoneilla kokeillut tomaateille, ja siinä suhteessa se ei kyllä pärjää kasvuturpeelle, että kastella pitää paljon enemmän. Veden pidättämisessä turve on ylivoimainen”, Haapala sanoo.

Tulevaisuudessa ruokohelven ja järviruo’on kaltaiset turpeen vaihtoehdot löytävät joka tapauksessa tiensä puutarhoille ja kotikasvimaille. Voi olla, että turpeeton tulevaisuus vaatii nykyistä enemmän automatisoituja kastelujärjestelmiä, ellei korvaajien vedenpidätystä ja rakennetta onnistuta parantamaan.

Epävarmuuden keskellä Haapala haluaa muistuttaa vastavuoroisuudesta. Ei ole vain niin, että tutkijoilla ja päättäjillä on tieto siitä, miten ympäristökriisien ajassa pitää toimia. Viljelijöillä ja maaseudun väellä on puolestaan tieto siitä, miten maata viljellään. Maanviljely on suuren muutoksen edessä aivan samoin kuin muukin yhteiskunta.

Tieto ja tukipolitiikka voivat hälventää ennakkoluuloja ja auttaa osoittamaan, ettei kosteikkoviljely ole tutkijoiden ja kaupungin herrojen uusin metku. Se vähentää päästöjä ja auttaa pitämään ohjat viljelijän kädessä, jos omistuksessa sattuu olemaan turvepeltoja.

Että omasta työstä ja maasta saisi toimeentulon jatkossakin, sitä moni maanviljelijä toivoo. Rauno Haapalakin.

”Mielellään sitä eläisi sellaista viljelijän elämää, jossa kukaan ei vahtisi.”

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee