24.10.2022, Ari Räsänen

Kun suot ja lajit harvinaistuvat, myös ihmisen suokokemus, yksitoikkoinen ja kokonaisvaltainen uppoutuminen, käy uhanalaiseksi. L. V. Maa tallentaa kokemuksia suolta.

Teksti Mikko Pelttari, Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 10 min

”Lapsena halusin pukeutua koulun näytelmässä kuuseksi, ja ihmettelin, miksei siihen rooliin ollut tunkua”, sanoo L. V. Maa.

L. V. Maan suhde luontoon ei syntynyt luontoa ”harrastamalla”. Hän ei keräillyt perhosia tai bongaillut lintuja. Luontosuhde alkoi halusta olla jotakin muuta kuin ihminen.

”Koin luonnon vahvasti. Minulla oli esimerkiksi sammakkovaihe ja lepakkovaihe. Kun näin kuvia öljyyn tahriintuneista linnuista, tunsin syyllisyyttä ihmisyydestä.”

L. V. Maa on kotoisin Pirkanmaan Valkeakoskelta. Nuoruuteen kuului sykähdyttäviä luontomuistoja retkiltä Seitsemisiin tai muihin maakunnan kansallispuistoihin. 

Nykyisin hän asuu Oulussa. Viimeiset kuusi vuotta hän on työssään viettänyt – ainakin lähes koko lumettoman ajan – Kainuun ja Lapin metsissä ja soilla. Maisema on kovin erilainen kuin se, mihin hän lapsuudessaan tottui, mutta siitä on tullut sielunmaisema.

”Etelä-Suomen luonto on pienipiirteisempää ja jotenkin levottomampaa, täällä maisemien laajuus sykähdyttää”, L. V. Maa sanoo.

Vaikka nytkin olemme työmatkalla, L. V. Maa käyttää mielellään taiteilijanimeä koko nimen sijaan. Ei siksi, että työssä olisi mitään salattavaa.

”Soilla ja metsissä kulkiessa olen alkanut etääntyä siitä ajatuksesta, että nämä kokemukset liittyvät juuri minuun. Siksi suokokemuksesta puhuttaessa tuntuu jotenkin oikealta toimia nimettömänä, ja taiteilijanimi liittyy juuri soihin”, hän sanoo.

”Mulla on aina ollut tarve haastaa kauniin maiseman normia.”

L. V. Maata vetävät luontoon yhä samankaltaiset tuntemukset kuin lapsenakin: vahvat, omaa minuuttakin pakenevat kokemukset ja ympäristöön uppoutuminen, maaston taju.

”Kun on parikin tuntia yksin laajalla suoalueella, niin pitää kyllä olla sinut maiseman tyhjyyden kanssa. Ja oman tyhjyyden. Ensimmäisillä kerroilla minulla oli sellaisessa avaruudessa aika avuton olo. Siinä halusi mennä syömään eväitä minkä tahansa männyn juurelle, jotta olisi edes joku kiintopiste.”

Nyttemmin L. V. Maa ei enää kaipaa niin vahvasti tuollaista turvaa. Hän on alkanut nauttia tyhjyydestä. Itsensä kadottaminen auttaa löytämään luonnosta sellaista, mikä ei liity juuri häneen.

Läts, läts, läts…

L. V. Maan suoaskel on tasatahtinen, etenevä ja ilmeisen väsymätön. Tai on melkein.

”Joskus pitkän päivän jälkeen, kun pääsee maantielle, maa tuntuu keinuvan kuin luistelun jälkeen. Lonkankoukistajat ovat kovilla”, L. V. Maa sanoo.

Päivämatkat soilla ovat pitkiä ja mutkittelevia. Suo ohjaa kulkua, kun etäältä ei aina näe, missä kohdin kulkevat kuivat jänteet ja koska ylipääsemätön rimpi katkaisee matkan. Joskus on käännyttävä ja mentävä toista tietä. Hyttysistä ei kannata liikaa välittää, eikä siitäkään, että sukat kastuvat.

”Kun saapas lopulta hörppää, ja on koko päivän varonut, se on melkein helpotus. Että tässä se nyt sitten on.”

L. V. Maa kulkee soiden laveissa maisemissa pitkiä päivämatkoja. Hän tulee suolle etsiäkseen ja keräilläkseen kahdenlaisia asioita.

Ensinnäkin hänellä on palkkatyö, määränpää ja tavoite luontokartoittajana. Hänen täytyy löytää tietyt paikat ja kerätä dataa, tehdä havaintoja ja tulkintoja.

Toisekseen hän etsii kokemuksia ja tuntemuksia. Matkoilta on alkanut syntyä esseitä, valokuvia ja runoja. L. V. Maakin on taiteilijanimi, jolla hän on kirjoittanut lehtiin ja julkaissut muuta taidettaan. Hän on nimenomaan keräilijä, sillä hän ei halua pakottaa tai metsästää luonnosta elämyksiä, vaan saada luonnosta sen, mitä sillä on annettavana.

”Nautin maastossa olemisesta enemmän töissä tai vapaaehtoishommissa kuin retkeillessäni omalla ajalla. Silloin, kun ei itse päätä minne menee ja kulkee vailla ennakko-odotuksia, luonnossa voi havahduttaa lähes mikä tahansa.”

Läts, läts, läts…

”Lähdetään tästä vain tuonnepäin…”

Olemme Karsikkovaaralla, loivasti etelään viettävällä aapasuolla Suomen soisimmassa kunnassa Pudasjärvellä. Tämä paikka on yksi  L. V. Maan kesäkauden kartoituskohteista. Karsikkovaaralla hänen halutaan käyvän, koska Metsähallituksen luontopalvelut, hänen työnantajansa, seuraa omistamiensa luontokohteiden tilaa ja kehitystä.

Töissä häntä ei tokikaan puhutella taiteilijanimellä.

“Niin, töissä olen Laura.”

Laura opiskeli biologiksi Oulun yliopistossa. Laitoksella ekologia oli ilmiselvä suuntautumisvaihtoehto, eikä laboratoriossa työskentely genetiikan tai fysiologian parissa tuntunut koskaan mahdolliselta. Piti valita saappaat eikä valkotakkia.

”Mieluummin olisin sitten vaikka opiskellut tähtitiedettä. Sanon aina, että tämä maastoon hakeutuminen oli hengellinen pakkoratkaisu, ja se on vitsi vain puoliksi.”

Laura muistelee, että viime käynnillään Karsikkovaaralla hän löysi aiemmin kartoittamattoman muuttohaukan pesän. Pesän paikka jää tällä kertaa kuitenkin taakse, koska määränpää on muualla.

Kuuntele Lauran kokemus suolta:

”Tässä on ensimmäinen kuvio”, Laura sanoo ja seisahtaa.

”Kuvio” tarkoittaa rajattua maastoaluetta, josta halutaan kerätä seurantatietoja: mikä on alueen luontotyyppi, mitä kaikkea siellä kasvaa, miltä siellä näyttää. 

Lauran vyöllä riippuu maastokartoittajan työkalu, raskas gps-laite, josta tarkistetaan kohteet ja johon merkitään havainnot. Peukalot alkavat painella tottuneesti kankean oloista kosketusnäyttöä.

”No tämä on siis räme, tuossa kasvaa mäntyä. Onko sitten varsinainen räme vai välipintasuo? Hmm, tuossa on tupasvillaa ja lisätietoihin laitan, että rahkaisuutta löytyy. Vähäravinteinen tämä on myös, täältä puuttuu ravinteikkaiden soiden lajeja…”

Havainnointi vaikuttaa helpolta, kun varmat tunnistukset onnistuvat laajoilla silmäyksillä ja nopeasti. Tämä on asiantuntijan tietotyötä. Välillä Laura kumartuu, katsoo lähempää, haistaa. 

”Tosi miellyttävä tämä suon tuoksu. Siinä on häivähdys lakritsia. Se tulee varmaankin rahkaturpeesta, vaikka ei turve itsessään tältä haise.”

Tänään Laura kartoittaa useita kuvioita. Soita Karsikkovaaralla on monenlaisia: on rämeikköistä harvaa puustoa, upottavia rimpiä ja avaraa avosuota. Tämänlaiset aapasuokokonaisuudet ovat tyypillisiä Kainuussa, Oulun läänissä ja Pohjois-Suomessa laajemmin. Siis sillä alueella, jossa Laura liikkuu.

”Luontoarvoja on näillä alueilla paljon, mutta on kova metsien käyttöpainekin”, Laura sanoo. 

Luontoarvoja ovat muun muassa nevalle kokoontuneet kahlaajat, hennonpinkit suokukat ja moninaiset sammalet. Vaikka erityisetkin luontoarvot paljastuvat juuri kartoitustyön avulla, varsinaista suojelutyötä kartoittaminen ei ole.

”Suojelu tarvitsee tietoa. Pitää olla paljon havaintoja, että osataan sanoa, onko jokin laji tai luontotyyppi uhanalainen. Mutta nämä alueet, joilla käyn, eivät ole suoran uhan alla. Tavallaan näiden alueiden kartoittaminen ei pelasta mitään.”

Sellaisia metsiä, joita hakkuut uhkaavat, kartoittavat monet vapaaehtoiset metsäaktivistit. Joskus lajiston kartoittaminen voi auttaa lykkäämään arvometsien hakkuita tai suojelemaan alueen. Laura pitää luontojärjestöjen työtä tärkeänä, koska paljon vanhoja, monimuotoisia soita ja metsiä on vailla suojelua. 

”Olen osallistunut joskus järjestöjen kartoituskursseille, ja olen siellä sitten jakanut myös omaa osaamistani muiden käyttöön. Ajattelen, että se kuuluu vastuuseeni.”

Erityisen hyvin hän tuntee sammalet ja jäkälät. Harvinaisimmat ovat pieniä ja piilottelevia ja kasvavat vain hyvin erityisissä mikroympäristöissä.

”Minua viehättää, että sammalet eivät ole mitään karismaattisia lajeja, vaan niiden löytämiseksi ja tunnistamiseksi täytyy nähdä vaivaa.”

Joskus töihin mennään suojeluarvojen perässä etsimään niin sanottuja ”lajikohteita”. Silloin etsitään jonkin harvinaisen lajin tunnettua esiintymää. 

Jotta soiden laajuudesta voisi löytää pientä, silmän pitää toimia monella eri tasolla: pitää etsiä mahdollisia kasvupaikkoja laajalti, sitten mennä lähelle. Edellisenä vuonna Laura löysi Kuusamosta erään puron ylle kaatuneen lahopuun rungosta heleäkinnassammaleen (Scapania glaucocephala), jota oli löydetty Suomesta aiemmin vain kerran vuonna 2012.

”Tällaisista löydöistä todella haltioituu. Lajit näyttävät usein päällisin puolin ihan samoilta keskenään, ja sitten huomaa pieniä eroja, joskus vasta mikroskoopissa.” 

”Kun telkkä lähtee lentoon, miettii mihin sitä tarvitsee edes musiikkia, kun on tämä.”

Laura aloitti biologin töissä kesällä 2014, valtakunnallisissa suoinventoinneissa. Tuolloin iso joukko biologeja pyrki tunnistamaan ja kartoittamaan Suomen arvokkaimmat ja eniten suojelua kaipaavat suoalueet, olivatpa ne sitten julkisessa tai yksityisessä omistuksessa. Tavoitteena oli saada aikaan valtakunnallinen soidensuojeluohjelma. 

Soidensuojeluohjelmaa ei tullut. Suurhankkeen hautaamisesta nousi poliittinen kohu ja valtakunnallinen puheenaihe. Suunnitelma muuttui silmänräpäyksessä. Kun Vihreät lähtivät Stubbin hallituksesta, ympäristöministeri vaihtui Ville Niinistöstä Sanni Grahn-Laasoseksi, ja ohjelma laimennettiin vapaaehtoisuuteen nojaavaksi ”soidensuojelun täydennysesitykseksi”. Haastattelulähteiden mukaan päätös oli yksinomaan poliittinen.

Ympäristöjärjestöt ja monet tutkijat olivat käärmeissään. Samoin oltiin huolissaan siitä, että kartoitustyö arvosoiden suojelemiseksi olisi mennyt hukkaan. Täydennysesityksen jälkeen ensimmäisinä vuosina soidensuojelu ei edistynytkään tavoitteiden mukaan, ja siinä kyse oli ennen kaikkea rahasta. Pääministeri Juha Sipilän hallituskaudella vapaaehtoiseen soidensuojeluun myönnettiin hyvin vähän resursseja. Ympäristöministeriön laatiman väliraportin mukaan suoluonnon tila heikentyi tuona aikana entisestään. 

Nyt tilanne on parempi, sanoo ympäristöneuvos Päivi Gummerus-Rautiainen ympäristöministeriöstä. Gummerus-Rautiainen toimii Helmi -elinympäristöohjelman ohjelmapäällikkönä, eli hän on vastuussa soidensuojelusta.

Vuonna 2019 käynnistynyt Helmi on tosiaan lisännyt soidensuojelua. Sen kautta on suojeltu 5000 — 6000 hehtaaria arvokkaita soita vuosittain. 

Soidensuojelu on yhä vapaaehtoisuuteen perustuvaa, mutta viime vuosina rahaa on budjetoitu maiden ostamiseen ja  rauhoituskorvausten maksamiseen suojeluhalukkaille maanomistajille. Rahaa annetaan myös ely-keskuksille, jotka kontaktoivat maanomistajia ja pyrkivät saamaan maita suojelluksi.

”Vapaaehtoisuus toimii, kun suojeluun on kylliksi resursseja. Hyvä puoli vapaaehtoisuudessa on sekin, että myös maanomistaja- ja metsätaloustahot suhtautuvat Helmi-ohjelmaan hyvin myönteisesti”, Gummerus-Rautiainen sanoo.

Soidensuojelu on yksi tärkeä työkalu suomalaisten suoekosysteemien turvaamiseksi. Syitä suojeluun onkin. Noin kaksi kolmannesta maamme soista on jo kuivattu. Toisaalta esimerkiksi turvetuotannossa on vain hyvin pieni osa suomalaisista soista. 

Iso osa soista on puustoisia. Siksi suoluonnon terveys riippuu muustakin kuin soidensuojelusta.

”Suurin osa suojelemattomista monimuotoisuudelle arvokkaista soistamme on puustoisia, ja metsien käyttö on niitä eniten uhkaava tekijä. Sillä on väliä soillekin, millä tavoin talousmetsiä käytetään”, sanoo ympäristöneuvos Gummerus-Rautiainen.

Soidensuojelu on erilaista kuin metsien, koska suota määrittää vesi. Suokokonaisuudet eivät noudattele maanomistusten rajoja, ja suojelun kannalta parasta on, jos suon mitään osaa ei ole kuivattu. Vesi liikkuu liukkaasti. Arvosoista tehdyt kartoitukset ovat siis tärkeitä, jotta asiantuntijat voivat ihannetilanteessa ottaa yhteyttä soiden kaikkiin maanomistajiin.

”Helmi-ohjelman apuna käytetään juuri niitä aineistoja, jotka kerättiin soidensuojeluohjelmaa varten”, Gummerus-Rautiainen sanoo.

Tauko.

L. V. Maa kaataa termospullosta kuumaa vettä teesaksien päälle teräsmukiin. Teehetket ovat tärkeitä. Nyt mukissa uuttuu ”aika räväkkä” vaahteransiemenillä savustettu keltainen tee, suosikkeja on myös männyllä savustettu lapsang souchong.

”Teemakunikin on maastoutunut”, L. V. Maa sanoo. ”Sitä kaipaa vahvoja makuja, kun ympäristössä on paljon meneillään. Sitten häiriöttömässä ympäristössä voi nauttia jotain tarkempaa aistimista vaativaa.”

Sama pätee muihinkin aisteihin. L. V. Maa sanoo, ettei oikeastaan kaipaa viihdykkeitä elämäänsä, päin vastoin.

”Olen viime aikoina tarkentunut kuuntelemaan lintujen siipien ääniä. Kun telkkä lähtee lentoon, miettii mihin sitä tarvitsee edes musiikkia, kun on tämä.”

Ympäristökriisien aikakaudella  taiteessa käsitellään usein ympäristökysymyksiä ja kritisoidaan välineellistä luontosuhdetta. Taiteen kokemuksellisuus kiinnostaa L. V. Maata.

”Pidän suufilaisten mystikkojen runoudesta, koska siinä ei keskitytä kokijaan itseensä. Vaikea sanoa konkreettisesti, mutta jotenkin semmoinen ei-inhimillisen imu on minussa jossain hyvin syvällä.”

L. V. Maa ei halua omissa töissään kuvata ”oikeaa” luontosuhdetta. Hänelle häilyvä hetki ja itse kokemus on tärkeintä. Hän ei myöskään halua kehottaa toimeen vaan pikemminkin osoittaa, että on mahdollista kokea.

”Silmätysten napakinnassammalen kanssa lumenviipymäkurussa tapahtuu katkos, ratkeaa nauru” (L. V. Maan tekstistä ”Laho, pimeä, haavat”, niin & näin 3/21)

”Oma tapa katsoa maisemaa on varmasti muuttunut, mutta kyllä mulla on aina ollut tarve haastaa sellaista kauniin maiseman normia. Että sitä helposti jättää valokuvaamatta jonkun tyypillisen hienon paikan, ja etsii jotain ihan muuta.”

Jotain ihan muuta voi soilla olla esimerkiksi ruoppaa: ruskeita, märkiä, paljaita turvepintoja. 

”Ruoppaan ei moni kiinnitä huomiota muuten kuin kulkuesteenä, mutta kun katsoo läheltä, voi nähdä neulasia, keloutuneen puunpalan, kahlaajien jälkiä tai poron luita.”

Läts, läts, läts…

”Tämä menee joutomaaksi, eli on puutonta suota… tupasvillaa tuossa, pienisarainen…”

Karsikkovaaran maastokeikan viimeinen kuvio on nyt kartoitettu. Seuraavaksi palataan autolle niin samaa reittiä kuin kuivemmat jänteet ja ylipääsemättömät rimmet suovat.

Viimeinen kohde on tällä kertaa aukean nevan kauemmalla laidalla. Sinne tarpoessa paita kastuu hikeen. Nevalta tämänkin suon vesitalous yltää laajalle, on valumaa ja laskupuroja. Suo nousee rinnettä, muuttuu rämeeksi ja levittäytyy pursuina maisemaan metsän puolelle. Suot elävät, vaikka hitaasti. Lammet voivat soistua, suon laidat kuivua. 

”Kun mietin suota mielessäni, niin kyllä ajattelen näitä avaria soita, joille linnut kerääntyvät. Ne ovat hyvin omalakisia paikkoja.”

Omapäistä ja -peräistä on myös soiden lajisto. Kirjo tapaa olla niukempaa kuin metsissä, mutta lajit sen sijaan ovat tyypillisesti hyvinkin erikoistuneita omiin ympäristöihinsä. Se tekee soidensuojelusta tärkeää. Suomen yli 50 suotyypistä 54 prosenttia on uhanlaisia ja 20 prosenttia silmälläpidettäviä. Tilanne ei lupaa hyvää suolajeille, joista 11 prosenttia on jo nyt uhanalaisia. 

Uhka ei ole väistynyt, vaikka suojelusta puhutaan ja sitä tehdään aiempaa painokkaammin. Erityisesti Etelä-Suomen suot ovat helisemässä kovan kuivauspaineen alla. Pohjoisimpia ikiroutaisia palsasoita uhkaa ilmaston lämpeneminen, monia puustoisia soita taloudellinen hyötykäyttö.

Ja suokokemus horjuu monimuotoisuuden mukana.

”Kynttiläkuuset ovat suosikkejani. Ne ovat melankolisia, karuja ja sitkeän sopeutuneita ympäristöönsä”, sanoo luontokartoittaja, joka lapsena halusi esiintyä kuusena.

”Kartoittajan työssä, niin haltioittavaa kuin se voikin olla, ei ole kyse elämästä ja kuolemasta, ’osallistumisesta myytteihin’, ellei vetäytyvien lajien tunnustamista lasketa antroposeenin edetessä myyttiseksi toiminnaksi.” (Laho, pimeä, haavat)

Suotyyppien köyhtyessä katoaa sekä ympäristöjä että ainutkertaisia lajeja. Ja silloin, kun suot ja lajit harvinaistuvat ja katoavat, myös suokokemus, yksitoikkoinen ja kokonaisvaltainen uppoutuminen, käy uhanalaiseksi.

”Joskus upottavalla suolla voi kulkea tuntikausia ilman, että maisema muuttuu. Se tuntuu pitkältä ajalta, ja voi kestää kauankin, että pääsee siihen suon olemisen rytmiin kiinni. Taivaanrannassa näkyy pari kurkea, ja ehkä jossain laulaa valkoviklo.”

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee