14.10.2022, Ari Räsänen

Ihmisruumis on osa luonnon kiertokulkua, mutta elämme tässä ajassa kuin kuolemaa ei lainkaan tulisi. Kaksi kuvataiteilijaa astui Kammi-kylään harjoittelemaan kuolemaa.

Teksti Suvi Sinervo Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 8 min

”Tästä on pakko tulla kauneutta, sen verran oudolta tuntuu”, kuvataiteilija Saara-Maria Kariranta sanoo ja vajoaa hitaasti yhä syvemmälle Ruuhinevaan.

Mutta nyt ei jutella oikeastaan. Hetkeä aiemmin Kariranta on noussut hytissen suolle kahvinruskeasta vedestä ja huomannut tämän kylpypaikan, jossa voi upottautua turpeeseen. Märkä, muovailtava maa-aines houkuttelee leikkimään kuin lumi, mutta tuntuu auringossa lämpimältä.

Vieressä taiteilija ja taidekasvattaja Hanna Kaisa Vainio asettelee rusorahkasammalen palaa suuhunsa. Vaikuttaa siltä, ettei kostea kieli halua sammalta päälleen.

”Lihas täpisee”, Vainio hymähtää.

Sitten onnistuu: sammal pysyy kielellä. Se tuntuu Vainiosta hyvältä. Tuki suusi sammalella voisikin olla uudenaikainen, kannustava kehotus. Hoitomuoto, jossa suun voisi vaientaa hetkeksi kokonaan: kaikkea ei tarvitse koettaa selittää sanoilla. Tätä Vainio pohtii sitten, kun suussa on taas tilaa puheelle. Mutta ei nyt.

”Me ja suot emme ole erillisiä.”

On melkein hiljaista. Hyvin kaukana humisee liikenne, jossain haukkuu koira. Lähellä litisee turveturbaani, jota Kariranta kieputtaa päähänsä: upottavalla alustalla tasapainoillessa taiteilijan täytyy keskittyä ryhtiin. Silti pehmeä, kuituinen massa liikkuu, valuu hitaasti ja tekee raitoja selkään.

On alkuilta avosuolla. Tänne Kariranta ja Vainio ovat tulleet kylpemään ja viettämään aikaa. Aurinko lämmittää kaikkien olkapäitä, mutta ilmassa tuntuu syksy.

Vähitellen Karirannan selkä katoaa näkyvistä kuin maa hänet peittelisi.

On tavallista tulla Kauhajoen Nummijärvellä sijaitsevalle Ruuhinevalle puhdistautumaan tai hiljentymään. Jotkut kokevat, että kylpeminen turpeessa vie kolotuksia ja esimerkiksi kirkastaa ihoa.

”Täällä on käynyt kakskyttuhatta ihmistä eri murrealueilta ja ympäri maailmaa”, Erkki Kalliomäki huomauttaa.

Kammi-kylä on hänen paikkansa. Siellä saa silti vierailla vapaasti, ja se oli alun perinkin Kalliomäen tarkoitus. Hänestä ihmisten pitäisi käyttää soita, eikä kokea niitä joutomaaksi. Niinpä Kalliomäki hankki Kauhajoen kaupungilta luonnontilaisen nevan, ja alkoi suunnitella suolle saunaa.

”Olen suomyönteinen saunafriikki”, Kalliomäki tunnustaa. ”Sanoin meidän porukoille, että Suomi on täynnä komeita tupia ja hienoja saunoja, on paneelia ja suoria kulmia. Aion tehdä toisin. Sitten ajatus jo vilisti.”

Alkuaikojen rakentamista vauhditti vuonna 2007 järjestetty kansainvälinen työleiri. Nyt työleirejä on ollut kuusi, ja rakennuksiakin on kolme: kaksi saunaa ja päärakennus. Niihin on käytetty kaikenlaista lähialueilta löydettyä, kuten juurakkoja, väärän vänkyröitä oksia ja Kalliomäen syntymäkodin lautoja.

”Puhuin laudoille, että kun te ootte 100 vuotta ollut ulkokuorilla, tuletteko lopuksi aikaa sisäpaneeliksi, mutta eiväthän ne mitään vastanneet. Ajattelin, että hiljaisuus on myöntymisen merkki”, Kalliomäki hymähtää ja lämmittää saunaa, joka sijaitsee kylän keskimmäisessä rakennuksessa.

Se on nuolen muotoinen.

”En yhtään tiedä, minkä takia se sen muotoinen on”, hän jatkaa kysymättä. ”Mutta jokainen voi istua tässä saunan portahilla ja miettiä, jotta onko oikeasti kiirettä vai voisiko olla niin, että vähempikin olisi jotain.”

Saunassa on yhden ihmisen istuttava puinen valtaistuin. Siinä ei istu nyt kukaan. Vainio ja Kariranta ottavat löylyjä vastaan lauteilla ja nauttivat suon tuoksusta. Se tuo heille hyvää oloa, näin he kokevat.

Kylpeminen on tosin vain yksi niistä syistä, joiden vuoksi taiteilijat ovat matkustaneet kotikaupungeistaan tänne suolle. He ovat tulleet myös hakemaan pullollisen suovettä ja muovipussillisen kasvustoa suonsilmäkkeen reunoilta. Niitä Kariranta tarvitsee rakentaakseen muoviseen puutarhatuoliin pienen suolammen. Teos on esillä Galleria 68:ssa Kööpenhaminassa alkuvuodesta 2023.

Kuuntele, miksi Saara-Maria Kariranta haluaa rakentaa suolammen muovituoliin:

Kariranta ja Vainio ovat kumpikin toteuttaneet teoksia suosta ja suon kanssa. He ovat myös osa Suomaalaiset-taiteilijaryhmää, johon kuuluvat heidän lisäkseen kuvataiteilija Riikka Keränen ja ympäristökasvattaja Riitta Nykänen.

Ryhmä muodostui, kun soiden ennallistamisen kauppapaikka Hiilipörssi kutsui taiteellis-tieteellisen Mustarinda-seuran jäseniä mukaan projektiinsa. Hiilipörssin tiedettä ja taidetta yhdistävä hanke kiinnosti Vainiota ja Karirantaa, sillä sen aikana he tutustuisivat soiden ennallistamiseen ja ehkä oppisivat uutta.

Vuonna 2020 Suomaalaiset järjestivät Suovastaanotto-nimisen juhlatilaisuuden ennallistetun suon kunniaksi Puolangan Kempassuolla. Vieraita tuli nelisenkymmentä. Pidettiin juhlapuheita suolle, syötiin hienosti, oltiin yhteydessä suohon tunnustelemalla ja maistamalla.

Yhdessä Suomaalaisten kanssa Vainio ja Kariranta alkoivat myös miettiä, kuinka he voisivat itse eläytyä suohon. Missä erilaiset suokasvit alkaisivat kasvaa, jos ne kasvaisivat meissä?

Risteilisivätkö sammalet käsivarsia pitkin kuin verisuonisto? Valtaisivatko sammalet ruumiinaukot ensin? Peittyisikö olkapää jäkälään, ja nousisiko korvalehdeltä vaalea tupasvilla?

”Suoksi muuntautuminen on sellaista aktiivista kokeilemista”, Vainio sanoo. ”Kun teen harjoitteita, joissa muuntaudun suoksi, tunnen, että kytkeydyn menneisiin aikoihin, tuntemattomaan ja tulevaan.”

Suot ovat ikään kuin aikakapseleita. Ne paksuuntuvat kerros kerrokselta ja säilyttävät sisällään mennyttä aikaa, esimerkiksi siitepölyjä tai täysin tunnistettavan puun, joka on elänyt tuhansia vuosia aiemmin.
Suolla luonnon kiertokulun havaitseminen on helppoa. Siihen voi jopa upota.

”Kuolemaa pitää harjoitella”, Kariranta sanoo. ”Tai väistämättähän sitä harjoittelee.”

”Kuolemaa yritetään pitää poissa silmistä ja poissa mielestä.”

Siitä suoksi muuntautumisessa on kyse, kuoleman harjoittelemisesta. Ehkä harjoittelemisen sijaan voisi puhua kuoleman tietoisesta käsittelemisestä, tunnustelemisesta, muuhun elolliseen luontoon kietoutumisesta tai tuntemattoman kokeilemisesta.

Kutsutaan harjoitteita miksi tahansa, ne tuntuvat Vainiosta ja Karirannasta tarpeellisilta ja kiinnostavat: Tälle ajalle tunnusomaista on se, että elämme kuin kuolema olisi jossain muualla. Siirrämme kuoleman laitoksiin ja ammattilaisten tehtäväksi.

”Niin. Meikkaamisessa ja muissa kauneusrituaaleissa yritetään peittää lähestyvää kuolemaa. Yritetään pitää sitä poissa silmistä ja poissa mielestä. Pyritään näyttämään mahdollisimman terveeltä ja hedelmällisiltä ja viehättävältä ja dynaamiselta. Että minä olen elossa ja varteenotettava toimija”, Kariranta sanoo ja alkaa nauraa. ”Mutta me pyritäänkin sinne toiseen päähän!”

Hän kutsuu muuntautumista käänteiseksi kauneusrituaaliksi.

”Mutta ei se mitään synkistelyä ole!” Vainio lisää. ”Päinvastoin”, Kariranta nauraa. ”Kasvaminen, maatuminen ja kaikki tämä on hyvin, hyvin eloisaa!”

Saara-Maria Kariranta heittää löylyä ja pehmeä kosteus laskeutuu iholle. Vesi on haettu suolammesta. Se höyrystyy ilmaan ja hengitettäväksi. Saunassa sen huomaa erityisen selvästi: me ja suot emme ole erillisiä. Meissä kummassakin kiertää esimerkiksi samaa vettä, ihmisissä ja soissa, sillä suot ovat kuin suodattimia. Ne puhdistavat vettä, joka täällä kulkee.

Meillä on myös muuta yhteistä kuin elintärkeä vesi.

”Me olemme elollisia”, Kariranta miettii.
”Ja tasavertaisia”, Vainio jatkaa.

Suo on arvokas siinä, missä mekin olemme. Me emme kanna mitä tahansa, eikä kanna myöskään suo.

”Me olemme erilaisia, mutta emme lopulta kovin paljoa”, Kariranta sanoo.

Maailmankuvamme on kuitenkin ihmiskeskeinen ja tuhlaileva. Käytämme luonnonvaroja omiin tarpeisiimme ja niiden yli.

”Tässä meidän ajassa yksilölle rakennetaan jalustaa vauvasta lähtien”, Hanna Kaisa Vainio kertoo. ”Kun eläydyn suohon, jalusta väistyy. Silloin voin hetkittäin saada kiinni siitä, että olemmekin samaa sykliä. Se on enimmäkseen tosi helpottava tunne.”

Joskus suo pelottaa. On epämukavaa tunnetta, että tulee toisten elollisten alueelle. Epävarmuutta, kun ei tiedä, mihin voi astua. Outoutta, kun upottautuu mustaan veteen.

Mutta sitten taas, kun istuu tässä kuistilla illan viistossa valossa, suo näyttäisi olevan pelkästään kaunis. Tämä lause, suo on kaunis, oli provosoiva vielä parikymmentä vuotta sitten. Tästä syystä se valittiin vuonna 1999 Suon estetiikka -julkaisun nimeksi. Vielä silloin suo nähtiin ennen muuta raadannan paikkana. Se oli vihamielistä tai pelottavaa luontoa. Viheliäistä ja arvaamatonta joutomaata, jonka kanssa piti tulla toimeen.

Nyt suohon liitetyt merkitykset ovat muuttumassa.

Tämä selvisi, kun Suomen Kirjallisuuden Seura SKS keräsi arkistoonsa kyselyllä uusia suomalaisia suokokemuksia vuosina 2018-2019 yhteistyössä Suoseuran, Metsähallituksen luontopalveluiden ja valtakunnallisen Ympäristökulttuurin tutkimusarkiston kanssa. Parikymmentä vuotta aiemmin, vuonna 1998, Suoseura ja Maaseudun sivistysliitto olivat järjestäneet Suotarina-kirjoituskilpailun. Aineistoista ilmenee, että elämyksellisyys on lisääntynyt ja korostuu ihmisten suosuhteessa edelleen.

Tämä tarkoittaa, että heistä, joilla on suhde suohon, suhde on yhä useammin omakohtainen, ruumiillinen ja aistillinen. Suhde puolestaan syntyy siitä, kuinka ihminen ja luonto ovat yhteydessä tai eroavat toisistaan.

”Ehkä alamme ymmärtää toisiamme.”

Suon elämyksellisyyttä on tutkinut etenkin Virpi Kaukio Itä-Suomen yliopistosta. Hänen tutkimuksestaan selviää myös, että yhä harvempi liittää suohon ikäviä tai pelottavia mielikuvia. Nykyään suolle ei mennä siksi, että olisi pakko. Suolle mennään, koska se on mahdollista.

Täytyy tunnustella ja kokeilla. Ennalta ei voi tietää, mikä lopulta on merkityksellistä. Tämä liittyy Karirannan ja Vainion mukaan sekä taiteeseen että suon kanssa työskentelemiseen.

”Taide toimii toisenlaisella logiikalla kuin tiede. Se ei välttämättä toimi kirjoitetun kielen tai luokittelun avulla, vaan nimenomaan justiinsa tunteiden, kokemuksen, esteettisen ja aistinvaraisen avulla”, Kariranta sanoo.

”Kokeileminen ja tunnusteleminen ovat olennainen osa ymmärrystä. Se ymmärrys vain tapahtuu tasolla, joka ei ole sanallinen taso.”

Kun Kariranta ja Vainio muuntautuvat suoksi, tärkeintä eivät ole sanat eikä edes lopputulos, vaan prosessi: mitä yhtäläisyyksiä suon kanssa löytää ja millaisia kasvualustoja ruumiissaan pystyy kuvittelemaan. Tätä he haluaisivat tehdä ajan kanssa lisää ja myös yhdessä toisten kanssa ja toisille.

Mutta ei tällä kertaa — kiukaan tuli on sammunut aikaa sitten. Märän suon laidalla istuessa kylmä on painunut luihin ja ytimiin.

Näin kävi aikanaan myös Erkki Kalliomäelle. Siksi hän kuvitteli saunomisen jälkeen tuvan, jossa ei ole yhtään suoraa kulmaa. Tuvan piipusta nousisi savu.

Ja siinä se nyt on, Julumetun saliksi nimetty rakennus, jossa on kamiina. Saara-Maria Kariranta ja Hanna Kaisa Vainio haluavat lähteä tulen luokse lämmittelemään.

Siellä Kalliomäki jo odottaa ja alkaa kertoa ihmisistä, jotka ovat tulleet tänne, uineet suossa ja lämmitelleet saman kamiinan äärellä.

”Olen minä sitäkin ajatellut, että ei tällä paikalla mitään virkaa ole. Jos Kammi-kylää ei ole, niin ei maailma siitä kärsi”, Kalliomäki toteaa.

Tuli väikkyy kasvoilla, ulkona on täysin pimeää.

”Mutta kun me kohtaamme ja kuulumisia kerrotaan, silloin tällä paikalla on arvoa ja merkitys. Istumme nevalla, ja otamme löylyt. Ehkä alamme ymmärtää toisiamme.”

Lähteet:
Hartonen, Sarianne (2021) Kuolevaisen käsikirja. Kustannusosakeyhtiö Otava.
Kaukio, Virpi (2022) Elämyksellinen suo (The experiential mire). Terra 134(2) 67–81.

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee