10.10.2022, Ari Räsänen

Suhteemme suohon muuttuu. Pelottava suo ja raaka-aineen lähde on yhä useammalle rauhan ja kauneuden tyyssija – tai karnevaalialue. Suo on jättänyt partiolaisiin pysyvän jäljen.

Teksti Mikko Pelttari, Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 10 min

”Tätä on odotettu vuosi!”

Mai Rissanen sukeltaa mahalleen suonsilmäkkeeseen, ja nauraa sydämensä pohjasta. Hilja Eskelinen seisoo ehkä sekunnin ja lakkaa epäröimästä, loiskahtaa perään. On lauantai-aamupäivä, pilvistä ja tihkuttaa. Onneksi sää on lämmin.

Ollaan partiotaitokilpailun rastilla, jossa kilpailijoiden pitää alittaa suohon viritettyjä köysiportteja. Silmäkkeeseen vedenrajaan viritetty köysi on joka joukkueen suosikki, ja sitä ei jätä alittamatta kukaan.

Suo houkuttaa.

Rastinpitäjät arvioivat Rissasen ja Eskelisen heittäytymistä, suorituksen nopeutta ja tyyliä. Plussapisteitä saa esityksistä, asuista, lahjuksista ja puheenlahjoista – ja ehkä jostain sellaisista asioista, joita ulkopuolinen ei edes huomaa.

Miinuksia ropisee ainakin yleisestä apaattisuudesta, siitä, jos ilmaisee surua tai valittaa tai jos mukana on jotakin ruotsalaista. Tämä on Lököjotoksen perinne, joka kuulemma juontaa juurensa siitä, että niin monet retkeilytarvikkeet ovat ruotsalaisia.

Rastimiehellä on Fjällrävenin housut, mutta sääntö ei varmaankaan koske häntä.

Pian kahden nuoren miehen joukkue saapuu samalle rastille.

”Me ollaan surullisia siitä, että ei olla vielä päästy upottautumaan suohon.”

Miinuspisteillä uhkaillaan, mutta mieliala kohentuu pian.

Vaikka päivä kestää pitkään iltaan, eikä vaatteita liiemmin ehdi tässä kelissä kuivailemaan, kastuminen ei haittaa. Mai Rissanen ja Hilja Eskelinen ovat nostaneet rinkat niskaansa ja kapuavat jo jyrkkää supan reunaa ylös hiekkatien varteen ja kohti seuraavaa suorastia.

Nauru helisee yhä.

Suo ja suomalainen mielenmaisema -kirjassaan (1995) Matti Mäkelä kutsuu suota pelon, taistelun, vapauden ja rauhan topografiaksi, ja se on osuva kiteytys.

Tätä moninaista mielenmaisemaa on tallennettu muun muassa kirjallisuuteen. Väinö Linnan Pohjantähdessä Koskelan Jussi ja Akseli katsovat suota voitettavana kohteena. Jenni Räinän romaanissa Suo muistaa (2022) suo on jälleen urakan, tällä kertaa ennnalistamisurakan kohde. Rosa Liksomin Everstinnan (2017) päähenkilö tuntee rauhan vain yksin suolla.

Suomesta oli aikanaan soiden peitossa yksi kolmannes. Suo on ollut suomalaisille tuttu maisema, joka on muokannut meitä ja josta on monin keinoin muokattu taloudellisesti hyödynnettävää omaa. Soita ovat raivanneet ja voittaneet sankarilliset talonpojat ja 60-luvulta eteenpäin ammattilaiset kaivinkoneiden puikoissa. Suon voittamiseen on Suomen historiassa pantu paljon paukkuja.

Paikkanimistössä suosta kertovia nimiä vilisee, vaikka varsinaisesta suosta ei olisi enää jälkeäkään. Jotkut paikkakunnat on syntyneet ihan suoranaisesti suosta. Yksi sellainen on Pohjois-Pohjanmaalla Vaalan kunnassa sijaitseva Pelson kylä. Historiantutkija Jouni Kauhanen kirjoittaa väitöstutkimuksessaan 150 neliökilometrin laajuisen Pelson suursuon kuivausurakasta, joka käynnistyi 1800-luvun puolessa välissä.

Pelsonsuo vaati historian saatossa kosolti kuivaajien henkiä – se osoittautui jo varhain vaikeaksi kuivattavaksi. Koska suo haluttiin kuivata, paikalle perustettiin vuonna 1935 Pelson varavankila, ja vangit pantiin hommiin. Tuohon aikaanhan uskottiin työn parannuttavaan vaikutukseen. Vangit, 40-luvulla myös sotavangit, hoitivat kuivausurakan loppuun.

Ilman vankilaa ei olisi kuivattu suota, eikä Pelson kylää olisi. Se syntyi suon, maatalouden ja vankilatyön vuorovaikutuksessa.

Pelso on erityinen esimerkki suon voittamisesta, eli suomalaisen yhteiskunnan järjestäytyneistä pyrkimyksistä ottaa suo hyötykäyttöön. Sellaista täällä Suomessa on ollut.

Suo on merkinnyt monenlaista.

Nevoille haudattiin aviottomia lapsia, joiden sanottiin kummittelevan ja pyytävän suonkulkijoilta parempia vaatteita.

Karjalan tyttöjen ja Joensuun Eräsissien järjestämä partiotaitotapahtuma Lököjotos on tarjonnut märkää rämpimistä, upottautumista ja eläytymistä jo pitkään. Vuoden 2022 Lököjotos tai kavereiden kesken ”Lökö” on järjestyksessään 58. ”Jotos” merkitsee maastovaellusta.

Tällä kertaa teemana on ”Suotivoli”. Ensimmäinen tapahtuma oli vuonna 1965 ja teemat tulivat mukaan kuvioihin jo vuonna 1973. Vuosien varrella on ollut ”postapokalyptista suoseikkailua”, ”lökö-lökö-maata”, olympialaisia ja ”Swampstockia”.

Teemaan on tapana eläytyä, ja mitä enemmän sitä parempi. Pelleiksi, tirehtööreiksi ja jonglööreiksi pukeutuneita partiolaisia vaeltelee yhden elokuisen viikonlopun ajan Pärnävaaran maastossa likellä Joensuuta. Tällä kertaa osallistujia  on joitakin kymmeniä, ja järjestäjiä vähän päälle.

”Päädyttiin tänä vuonna tänne, kun tämä on suppaista aluetta, ja täällä on paljon erilaisia soita. Pärnävaaralla on myös meidän partiomajamme, joten sekin helpotti kilpailupaikan valintaa”, sanoo Saara Punta, paikallinen partiolainen ja yksi tapahtuman järjestäjistä.

Kuuntele, mitä Saara Punta ajattelee suosta:

Viimeistään yhdeksänkymmentäluvulta lähtien Lököjotos on ollut selvästi perinteistä partiotaitotapahtumaa riehakkaampi tapahtuma. Vesistöjen ylityksiä ja muita perinteisiä partiotaitoja tarvitaan Lökölläkin, mutta monimutkaisine sääntöineen, perin juurin outoine pistelaskuineen, lauluineen, tansseineen ja rooliasuineen Lökö on varsinainen karnevaali.

Suohon ei perinteisesti ole tavattu yhdistää ilakointia tai elämöintiä: perustunne on ollut pelko. Pelko uppoamisesta silmäkkeeseen, pelko eksymisestä laajoille ja maamerkittömille nevoille, pelko soilla asuvista olennoista, virvatulista, maanalaisista.

”Suomesta suuri osa oli suota, ja se oli maatalousyhteiskunnan kotitalouksien arkinen ympäristö. On ihan ymmärrettävää, että lapsia ei haluttu päästää leikkimään tai karjaa laiduntamaan suolle”, sanoo dosentti Kirsi Laurén Itä-Suomen yliopistosta.

Suohon liittyvät merkitykset ovat olleet pitkään perinteisiä, agraarisia ja perin juurin vältteleviä. Siitä perimästä käsin on ollut helppo pelätä suota käymättä siellä itse.

Maailmanlaajuisesti soihin on liittynyt paljon kuoleman symboliikkaa. Suon ääressä asumisen on katsottu altistavan taudeille meilläkin. Hetteiköstä oli suora yhteys tuonpuoleiseen vainajien valtakuntaan. Nevoille haudattiin aviottomia lapsia, joiden sanottiin kummittelevan ja pyytävän suonkulkijoilta parempia vaatteita. Sota-aikoina suoseuduilla piileskeli karkureita ja partisaaneja – laajoille avaruuksille on hyvä piiloutua, etenkin silloin, kun  muut pelkäävät koko paikkaa.

”Vielä minun vanhempieni sukupolvea suolla on peloteltu”, Laurén sanoo.

Useinkaan kulttuurinmuutos ei ole helppoa, mutta aina se on mahdollista.

Pelkojen ohella soihin on suhtauduttu hyvin käytännöllisesti. Maanviljelystä ja metsätaloudesta elävälle yhteisölle suo on ollut myös este, joutomaata, jonka voi kovalla työllä saada omaan käyttöön ja kansankunnan hyödyksi.

Eikä Koskelan Jussin tapa katsoa soita ole hävinnyt siinäkään kohdin, kun väki muutti kaupunkeihin ja Suomi teollistui.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä soita vasta alettiinkin kuivata. Nykyisin lähes kaksi kolmannesta suomen alkuperäisestä suoalasta on ojitettu. Turpeen tuotannossa on tästä alle prosentti, ja leijonanosa on otettu maa- ja metsätalouden käyttöön.

”Sitten 60-70-luvuilla alkoi herätä huoli soista, ajatus siitä, että kaikkia soita ei saisi hävittää. Tämä suojelunäkökulman synty oli ihan maailmanlaajuinen ilmiö”, Laurén sanoo.

Ympäristöliikkeen mukana alettiin korostaa soiden esteettisiä arvoja, rauhaa ja karua kauneutta. Perittyjen pelkojen ja hyötynäkökohtien rinnalle alkoi syntyä ajatus soista virkistävinä ja elvyttävinä keitaina. Lakanpoiminnan ohella alettiin retkeillä enemmän pitkospuilla. Soisista kansallispuistoista Patvinsuo perustettiin 1982, Torronsuo 1990, Puurijärvi–Isosuo 1993 ja Kurjenrahkan kansallispuisto 1998.

Kun luonnossa kulkemisesta tuli virkistäytymistä ja sisätöissä puurtavien harrastus, suot saivat maineelleen nostetta.

Sellaistakin suokulttuuriperintöä on, joka on vasta syntymässä. 

Erityisesti sitä Laurén tutkii Koneen Säätiön rahoittamassa Suotrendi-hankeessa. Tällä vuosituhannella suosuhteeseen on tullut jotain ihan uudenlaista.

Ainakin taiteilijat ovat löytäneet suon. Ympäristökriisien aikakaudella suosta on tullut näyttämö performansseille, ääniteoksille ja aihe monille taiteellisille luontosuhteen kuvauksille. Taide suolla on tosin usein melko vakavaa. Suurin käänne suotrendeissä taitaa kuitenkin olla soilla riehaantuminen.

”Suopotkupallo on varmasti tunnetuin näistä tapahtumista, mutta on suolentopalloa, suosählyä, ja sitten esimerkiksi korkokenkäkukkamekkosuohiihdon ämmänkisat”, Laurén listaa.

Siis korkokengät jalassa ja kukkamekko päällä hiihdetään suossa, lopuksi pulahdetaan Kapustasuon allikkoon. ”Ämmän-kisat”, ei MM-kisat, järjestetään vuosittain Suomen soisimmassa kunnassa Pudasjärvellä. Tapahtuman isänä ja järjestäjänä häärii paikallinen taiteilija ja YouTube-sensaatio Kari ”Tykylevits” Tykkyläinen.

”Se tapahtuma on puhtaimmin karnevaali, se oikeastaan toteuttaa karnevalismin teoriasta tuttua toimintaa. Siellä ihan tavalliset naiset, perheenäidit ja nykyisin myös miehet omaksuvat aivan eri roolin kuin arjessa ja heittäytyvät täysin mukaan riehaan”, Laurén kuvaa.

Laurén oli vuoden 2021 korkokenkäkukkamekkosuohiihdossa kollegansa Noora Vikmanin ja Virpi Kaukion kanssa kisaamassa ja tekemässä tutkimusta varten ”osallistuvaa havainnointia”.

Samanlaista karnevaalia näkee myös Lököjotoksessa.

Tämänkertaisen Lököjotoksen vanhimpia osallistujia on Pauli Miettinen, datatieteen professori Itä-Suomen yliopistosta. Hän osallistui Lököjotokselle ensimmäistä kertaa ”joskus 1990-luvulla”, ja toimi LJTK:ssa järjestäjänä useamman vuoden. Taukoa on kertynyt lähes koko 2000-luvun ajan, mutta tänä vuonna hän sai ystäviltään 40-vuotislahjaksi osallistumisen Lökölle.

”Kavereista ei muut kuitenkaan lähteneet mukaan kuin tämä Tuomas,” Miettinen sanoo ja naurahtaa.

Tapahtuma ei ole konkarikävijöiden mukaan 1990-luvusta isommin muuttunut.  Ennemminkin Lököjotos on aina heijastanut aikaansa, ja maailma on muuttunut ympärillä.

”Ehkä se on uutta, että meidän aikanamme partiotoiminnassa vanhimmat olivat parikymppisiä. Nyt täälläkin on paljon enemmän aikuisia ja kokeneempia partiolaisia mukana järjestäjissä.”

Karnevaali saa palaamaan suolle. Kirsi Laurénin mukaan karnevaali on vastalääkettä suokulttuurin syvimmille kerroksille. Se hälventää pelkoja.

Sen kuulee myös Lököjotoksen muilta osallistujilta:

”Enää ei ajattele, että tuo pitää kiertää, kun suo tulee metsässä vastaan.”

”Kun näkee suon, niin tulee heti mieleen, että tuolla voisi möyriä.”

”Jos varusteet ovat kunnossa, niin suosta on kiva mennä vain yli.”

”Kyllä se suo helpottaa heittäytymistä esityksiin ja rooliin. Että jos jännittää, niin voi aina vain kastautua suohon, ja kyllä se ehdottomasti todella helpottaa.”

Saara Punta sanoo, että järjestäjien suurimmat pelot liittyvät siihen, että eksyykö joku. Ja lähes joka vuosi joku eksyy.

”Nuorimmille partiolaisille tässä on kyllä vaikeitakin paikkoja, kun pitää osata lukea karttaa ja suunnistaa hankalissa, soisissa maastoissa. Monena vuonna Lökö on järjestetty paikoissa, joissa ei voi käyttää teitä niin hyvin apuna”, Punta sanoo.

Nykyään joukkueilla on mukana jäljitinsovellus, jonka avulla harhaan suunnistaneet voidaan löytää.

Talvella alkaa seuraavan Lököjotoksen suunnittelu. Työ lähtee siitä, että toimikunnan jäsenet avaavat Pohjois-Karjalan maastokartat. Tarvitaan monipuolista suota, kyllin laaja alue ja joku maja, joka voidaan ottaa järjestäjien tukikohdiksi, Saara Punta kertoo. 

”Eikä tietenkään saa olla suojeltua suota. Sitäkin näillä seuduilla jonkin verran onneksi on”, Punta sanoo.

Lököjotos on partiotaitokilpailu, mutta lähes kuuden vuosikymmenen historiansa aikana se on ollut mukana luomassa uutta suokulttuuriperintöä. Se ei kumoa suoturpeeseen kasautuneita vanhempia merkityskerrostumia, mutta se on esimerkki: kulttuuri muuttuu sitä mukaa, kun ihmiset sitä tekevät.

Useinkaan kulttuurinmuutos ei ole helppoa, mutta aina se on kuitenkin mahdollista.

Suokarnevaali on ehkä osin samaa kevyempää suoperinnettä kuin soidensuojelusta lähtöisin oleva kiinnostus soiden kauneuteen, joka näkyy viime vuosikymmenten suotaiteessa – varsin rikkaassa sellaisessa.

Yhtäläistä näillä kulttuurisilla liikkeillä on se, että suota ei nähdä vain hyödynnettävänä resurssina, jonakin, jota pitää välttää tai josta täytyy päästä eroon. Suolla voi olla hyvä myös olla.

Sekin on totta, että Lököjotoksessa ei, kuten ei suopotkupallossa ja muissakaan riehakkaissa suojuhlissa, ole pohjimmiltaan kyse soidensuojelusta. Soilla myllätään surutta. 

Osallistujiin suo kuitenkin jättää jäljen. Punta kertoo, että toimikunnan jäsenet lähettelevät toisilleen soihin liittyviä uutislinkkejä ja seuraavat suokeskustelua. Slogan ”Lökön jälkeen näet maailman suonhuuruisin silmin” pitää paikkansa.

”Kyllä suojeluasioista on tullut minullekin tärkeitä, ja soiden ojittamiseen suhtautuu kriittisemmin”, sanoo Punta.

Kaikesta karnevaalista huolimatta tapahtumaan liittyy luonnossa elähtymisenkin elementti. Muutaman vuoden takaisessa tapahtumassa rastinpitäjä odotti joukkueita pienellä suolla saapuvaksi ja poimi odotellessaan mustikoita. Soilla mustikat ovatkin usein pulleita ja maukkaita. Yhtäkkiä hän havahtui siihen, että suon toisella laidalla oli karhu samoissa puuhissa.

”Että kyllä täällä karnevaalissa saa rauhassakin olla”, Punta sanoo ja jatkaa:

”Haaveilen, että joskus voisin ostaa pienen suon. Ihan vain siksi, että sinne voisi aina palata.”

Lähteet: 
Kauhanen, Jouni. Kohtaamispaikkana Pelso – Pakosta, tarpeesta ja halusta valloittamassa ja hyödyntämässä suota 1857–1990. Joensuun yliopisto, 2005.
Suomi –Suomaa – Soiden ja turpeen tutkimus sekä kestävä käyttö. Korhonen, Riitta & Korpela, Leila & Sarkkola, Sakari (toim.). Suoseura & Maahenki, 2008. 

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee