12.10.2022, Kari Selovuo

Alla oli kaivuri, edessä suo ja vapaus. Peruskoulun jälkeiset opinnot eivät tulleet nuorelle Jari Perälälle mieleenkään, kun hänelle sanottiin, että suolla töitä riittäisi puoleksi vuosisadaksi. ”En olisi arvannut, että millä tavalla!”

Teksti Suvi Sinervo Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 8 min

Joillekin appelsiinit olivat unelmaa, toisille kodinkoneet. Monet muuttivat maalta kaupunkiin, ja katsoivat kodeissaan televisiota, josta näkyi myös mainoksia. Ostakaa, uusinta uutta, viimeistä huutoa!

Sotien jälkeen metalliteollisuutta ja energian tuotantoa oli uudistettu. Suomi muuttui maatalousvaltaisesta maasta teollisuusmaaksi, talous koheni kohisten, ja 1960-luvulla puhuttiin hyvinvointivaltion luomisesta.

Sitten talouden kehitys katkesi. Globaali öljykriisi 1970-luvun alussa pelotti joitakuita, mutta ei erityisemmin Jari Perälää.

Hän oli varhaisteini Kihniön maaseudulta. Perheessä harjoitettiin pienimuotoista maataloutta ja lapsia oli kaikkiaan yhdeksän. Jari ajeli toisinaan Fordson Majoria ja katseli toimeliaita sisaruksiaan vähän ylöspäin.

Hän oli perheensä nuorin.

”Isä vähän niin kuin pakottikin traktorin kanssa pellolle, koska olin meistä ainut, joka oli vielä kotona”, Perälä muistelee nyt.

Silloin hänen unelmansa oli oma ajokortti. Kun hän saisi kortin, hän pääsisi töihin, josta saisi palkkaa.

Samoihin aikoihin, kun Jari autteli veljeään vaihtamaan teloja, Suomessa koettiin vahvasti, että valtion tulee ohjata energiapolitiikkaa. Vapoa eli Valtion polttoainetoimistoa rahoitettiin ja verotukia jaettiin. Järjestelmä rakennettiin niin, että turvetuotannon keskeisessä osassa olivat alihankkijat ja yritykset.

Sellaiset, kuten Jarin isoveli Ensio. Hän oli viisi vuotta Jaria vanhempi ja jo maansiirtoalan yrittäjä. Muita vaihtoehtoja ei ehkä paljoa olisi ollutkaan, sillä Kihniön lähiseuduilla oli työpaikkoja vain vähän. Sen sijaan märkää hetteikköä, maan ja veden sekamelskaa, oli lähes loppumattomasti. Lisäksi öljykriisi oli saanut turvetuotannon käynnistymään toden teolla Suomessa, jonka pinta-alasta suota oli valtavasti eli kolmannes.

1970-luvun Suomessa turpeen nostaminen merkitsi edistystä: kun turve nousi suosta, talous nousi koko maassa.

Tällaisessa maisemassa Jari kasvoi.

Paikoin maisema oli itse asiassa samankaltainen kuin se on nyt, ainakin, kun katsoo lähelle. Pihapiiri on sama kuin silloin, ja pihalla on samankaltainen traktori kuin viitisenkymmentä vuotta sitten.

Puolen vuosisadan aikana on paljon tietenkin myös muuttunut: Jari Perälä on perustanut perheen, uusi talo on noussut vanhan viereen, ja lapsia on syntynyt ja kasvanut ja muuttanut kaupunkeihin, joissa työpaikat ovat edelleen.

”No, tiet olivat silloin huonompia kuin nykyään”, hän sanoo.

Kun Jari oli 15-vuotias, hän lähti kaivurin selässä kotipihasta kohti sellaista huonohkoa soratietä. Määränpäänä oli tontti, johon hän alkoi kaivaa huvilan pohjaa melko korkealla 18 markan tuntipalkalla.

”Koetin päästä täällä yksin mäkiä ylös isolla koneella, jonka nokka nousee. Se oli hurjaa!”

Se oli myös unelmaa. Hänellä oli tuore ajokortti ja edessä kaikki.

“Me kaivettiin ne ojat kaikki. Se oli kivaa hommaa.”

Vielä parempaa oli kuitenkin tuloillaan. Kun Vapo alkoi kaivaa Parkanon luoteisosassa sijaitsevaa, yli sadan hehtaarin laajuista Sompanevaa, kodin lähelle avautui jättimäinen työmaa.

”Sillon velipoika sanoi, että sinä lähdet minulle töihin.”

Tästä alkoi 17-vuotiaan Jarin ura.

Suolla työn jäljen saattoi nähdä nopeasti. Kun maa oli sopivan pehmeää, veljekset kaivoivat ojia kilpaa.

”Kaivoin 1500 metriä ojaa iltakuuden ja aamukuuden välillä. Sitten Ensio tuli aamulla kuudelta päivävuoroon ja kaivoi 1600 metriä. Hän ylitti!”

Kuuntele, mitä Jari Perälä kertoo kaivuuvauhdistaan:

Perälä kertoo, kuinka työnjohtajat kehuivat, kuinka ”näillä soilla on pojat teille töitä viideksikymmeneksi vuodeksi”. Parkano olikin yksi Suomen soisimmista alueista, jos pohjoisen soita ei lasketa mukaan.

Kesäaikaan oli ihan tavallista kaivaa kolmekin viikkoa putkeen. Peruskoulun jälkeiset opinnot eivät tulleet nuorelle Jarille mieleenkään. Edessä oli suo ja vapaus.

”Sompaneva kaivettiin auki, se oli iso neva. Sitten siinä oli Hanhineva vierellä, ja me kaivettiin ne ojat kaikki. Se oli kivaa hommaa.”

Perälän kaverit ihmettelivät, kuinka hän uskaltaa ajaa painavan koneen nevalle, eikä pelkää vajoamista pimeään maahan. Pari kertaa hän pelästyikin — ei niinkään itsensä puolesta, vaan kaivurin takia.

”Kahden aikaan yöllä siellä suolla maa alkoi hyllyä alla. Neva oli niin löysää, ettei sieltä mitään ojaa tullut. Kun vedin naarmun suon pintaan, suon kansi ikään kuin meni rikki, vesipatsas alkoi nousta ja kone vajota.”

Perälä sai siirrettyä koneen turvaan, mutta siltä yöltä kaivaminen loppui, kunnes taas seuraavana päivänä jatkui.

Aina kaivettiin, kun puhelin soi ja jollakulla oli kaivettavaa.

Kymmenen kilometrin päässä kotitalosta Perälällä on omakin suo. Myös sen hän on ojittanut, vuonna 1984. Tarkoituksena oli, että suo kuivuisi ja rahkasammalta kasvava neva alkaisi tuottaa laadukkaita puita.

Toisin kävi. Ilmakuvista Perälä on nähnyt, ettei alueella paikoin kasva puita ollenkaan: vetisessä maassa puiden juuret tukehtuvat.

Tämä on tavallinen tarina. Yli puolet Suomen suoalasta on ojitettu juuri metsänkasvatusta varten, ja yleensä valtion tuella. Suureen osaan soita metsä on kuitenkin kasvanut niin huonosti, ettei sitä ole ollut kannattavaa hyödyntää taloudellisesti. Vuonna 2013 Metsäntutkimuslaitos laski, että Suomessa on ojitettu turhaan jopa miljoona hehtaaria suota.

Näin jälkikäteen Perälä onkin ajatellut, että tämän oman suon kohdalla ojittamisen olisi voinut jättää myös tekemättä.

”Mutta kun itsellä oli kone ja oli sitä aikaa tietysti, niin lähdin kaivamaan.”

Ihanteellinen maa ei ollut märkää, vaan taloudellisesti kannattavaa: metsää, peltoa tai energiaa tuottavaa turvesuota. Perälä arvelee, että hän on elämänsä aikana ojittanut kaikilla Kihniön ja Parkanon soilla. Lisäksi hän on käynyt hommissa Virtain puolella.

”Silloin oli se juttu, että kaikki kosteat paikat pitää yrittää saada kuiviksi”, hän sanoo.

Edes suohon kaivettuun ojaan ei mielellään saanut jäädä vettä.

”Silloin ei ajateltu vesistöjen suojelua, vaan ainoastaan sitä, miten saadaan vesi sieltä pois. Ainakin itsellä oli sellainen tyyli, että kun kahvitunti alkoi, kävin päästämässä padon auki niin, että pääsisi virtaavaan veteen ne kaikki moskat sieltä ojasta.”

Maailma on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa tietysti, ja saattaa olla, että tänä aikana myös Jari Perälä on muuttunut hieman. Hän kertoo toista kilometriä pitkistä luotisuorista ojista, jollaisia hän tavoitteli nuorena kaivinkoneenkuljettajana.

Enää hän ei ihannoi sellaisia.

Perälä arvioi, että ajattelun muuttumiseen on saattanut vaikuttaa televisio. Hän on seurannut soiden käyttöä koskevia keskusteluja, joissa suot ovat Suomen suurin hiilivarasto, eivätkä vain taloudellisesti hyödynnettävä resurssi. Vaikutuksensa on ollut myös kursseilla, joita Metsähallitus alkoi järjestää verkossa tämän vuosituhannen puolella. Kursseilla puhuttiin esimerkiksi siitä, että ojien päihin tarvitaan lietekuoppia.

”Kuitenkin vasta noin kymmenen vuoden sisällä on todella alkanut muuttua se ajattelutapa ja hommat käytännössä.”

Nykyään Perälä täyttää aiemmin kaivamiaan ojia. Ennallistamisen tarkoitus on, että suo palautuisi mahdollisimman luonnontilaiseksi ja suolla liikkuisi vesi. Kun vedenpinnan taso kohoaa, soille tyypilliset lajit alkavat palautua ja turpeen muodostuminen käynnistyy uudelleen.

”Että se on mennyt päälaelleen se homma.”

Mutta ympäristöherätyksestä hän ei puhu. Jos jokin yksityinen taho tarjoaisi hänelle nyt pestiä suon ojittajana, hän ottaisi tehtävän luultavasti vastaan: töihin mennään, kun töitä tarjotaan, ja toisaalta YEL-maksuja on tullut makseltua vähänlaisesti.

”Mutta neuvoisin maanomistajaa siinä, että kuinka voisi ottaa huomioon vesiensuojelua ja onko tämä ojittaminen paras ratkaisu nyt kuitenkaan.”

Olemme taas keskellä energiakriisiä, kuten 1970-luvulla, mutta nyt ilmastokriisi tuo solmuun oman lenkkinsä. Turve aiheuttaa kohtuuttomasti päästöjä suhteessa sen pieneen osuuteen Suomen energiantuotannossa, ja ilmastotavoitteiden vuoksi Suomessa ollaan luopumassa myös kivihiilen polttamisesta.

Toisaalta turpeella on keskeinen rooli huoltovarmuudessa, ja turpeen energiakäyttöä saatetaan korvata puulla, metsää hakkaamalla.

Suomessa on yhtä kaikki linjattu, että turpeen käyttö pyritään puolittamaan vuoteen 2030 mennessä, ja sen jälkeen siitä aiotaan luopua nopealla tahdilla kokonaan. Päästöoikeuden hintojen nousu ja energia-alan toimijoiden ennakoiva päätöksenteko ovat kuitenkin johtaneet siihen, että turvetuotannon alasajo on toteutunut suunniteltua nopeammin. Neova-nimellä toimiva entinen Vapo lopettaa energiaturpeen tuottamisen jo vuoden 2022 aikana.

”Sen sijaan kosteikkojen perustamiseen voi saada tukia”, Jari Perälä sanoo.

Ainoa varmasti toimiva tapa estää turpeen hajoamisen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä on peittää se jälleen vedellä. Tarvitaan suohon tottuneita kaivinkoneenkuljettajia, kun turpeennostopaikasta kaivetaan lintukosteikko tai alue ennallistetaan takaisin suoksi.

“Hänen leivissään olen saanut olla taiteilija.”

Siihen, että Jari Perälä nykyään ennallistaa soita, liittyy myös onnekas sattuma.

”Olin Parkanon Kuivasjärvellä ja hommia siinä tehtiin, veneenlaskupaikkoja ja sorsa-allikoita. Tapasin Tero Mustosen, jolla oli mökki siellä.”

Mustonen on luonnonelinympäristöjä ennallistavan osuuskunta Lumimuutoksen puheenjohtaja. Hän on myös yksi hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n tuoreimman raportin pääkirjoittajista. Raportti on koko maailman vaikutusvaltaisin tiedeprojekti, joka ohjaa kansainvälistä ilmastopolitiikkaa.

Lisäksi Mustonen oli Perälän mielestä mukava mies.

”Mustonen luotti minuun ja antoi vapaat kädet suunnitella kosteikkoja oman osaamiseni mukaan. Hänen leivissään olen saanut olla taiteilija”, Perälä nauraa.

Sitten hän nauraa yhä enemmän.

”Ensimmäisellä työmaalla työnantajat kehuivat, että näillä soilla riittää töitä viideksikymmeneksi vuodeksi. Oikeassa olivat, mutta en olisi arvannut, että millä tavalla!”

Mikä sitten on todella saanut Jari Perälän hakemaan suolta leivän 50 vuoden ajan ja jatkamaan töitä soilla yhä edelleen?

Hän pitää suosta, sen väkevistä tuoksuista ja siitä, kuinka silmä lepää maisemassa. Erityisesti hän kuitenkin tuntuu pitävän kaivamisesta.

Kaivinkoneen käyttäminen kiinnosti häntä 15-vuotiaana. Kaivinkone tuntui hyvältä silloin, kun hän sai nuorena kaivaa ojia pehmeään suohon. Se tuntuu mielekkäältä nyt, kun hän ennallistaa soita.

Pehmeällä suoalustalla on kasvanut taito hallita isoa konetta. Tästä taidosta hän on selvästi ylpeä, ja siitäkin, että on pystynyt hankkimaan aikanaan useamman uuden kaivinkoneen. Vielä äskettäin hänellä oli kolme 15 tonnista kaivuria, mutta ne hän on myynyt itseään nuoremmalle yrittäjälle. Nyt hänen omalla pihallaan seisoo enää pieni 5,5 tonninen tela-alustainen Kubota.

”Mutta tämä tekniikka, niin,” hän tunnustaa. “Siitä meidän ei kannata jutella, sillä siitä en ole ikänä ollut niin kuin kiinnostunut.”

Mikä Jari Perälää sitten kiinnostaa? Se, kuinka kaivinkone liikkuu ja mitä sillä voi tehdä. Suuren koneen jouheus, liikkeen luontevuus ja se, kuinka harjoittelu on johtanut osaamiseen.

”Pääsee pois kotoa, eikä mitään tuskaa ole mennä minnekään sillä. Pääsen minne vain ja hallitsen liikkeet. Joskus tuntuu, kuin kaivinkone tanssisi allani.”

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee