Mitä väliä?
29.05.2020, Ari Räsänen
Mitä väliä?
Valtiot ovat sitoutuneet pysäyttämään monimuotoisuuden hupenemisen. Siksi suurhankkeetkin väistyvät liito-oravan tieltä. Onko yhden lajin säilyminen näin tärkeää?
Lukuaika 20 min
29.5.2020
“Ihmetyttää, kuinka harvinainen se oikeasti on”, Tapio Rantanen sanoo.
Hän vastaa rakennusyhtiö Hartelan maanhankinnasta ja joutuu toisinaan vastakkain liito-oravan kanssa. Se on rakennuttajien painajainen, ja nyt se tuntuu tulevan eteen tämän tästä.
“Erityisesti pääkaupunkiseudulla liito-orava tulee käsittämättömän yleisesti vastaan.”
Harva eläin herättää niin suuria tunteita kuin tämä orava. Syynä on se, että laji on harvinaisen tiukasti suojeltu. EU:n luontodirektiivin ja Suomen luonnonsuojelulain perusteella liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty automaattisesti joka paikassa, ei pelkästään luonnonsuojelualueilla.
Jos metsuri näkee hakkuualueella liito-oravan, hänen tulisi lain mukaan sammuttaa saha ja tehdä ilmoitus ELY-keskukselle. Pesäpuun kaatamisesta voi saada tuhansien eurojen sakot.
Liito-orava on estänyt monia isoja hankkeita: esimerkiksi Paltamossa Kainuussa sijaitsevan Mieslahden talkkikaivoksen vuonna 2013 ja Vihtiin kaavaillun Ideapark-ostoskeskuksen vuonna 2009.
Liito-oravaselvitys seisahduttaa rakennushankkeet kuukausiksi, valituskierros venyttää prosessia entisestään. Helsingin Pajamäessä liito-orava on pysäyttänyt pikaraitiotie Raide-Jokerin valmistelun. Hakkuiden piti alkaa toukokuussa 2019. Hakkuukielto oli voimassa vielä keväällä 2020.
Rakennuttajat ovat hämillään. Oravaa tosiaan voi nähdä monissa kaupungeissa, esimerkiksi Lauttasaaressa Helsingissä tai Jyväskylän yliopiston kampuksella. Se ottaa omakseen puistot, hautausmaat ja leirikeskusten pihapuut. Lajiin törmää nykyään niin helposti, että moni miettii, tarvitseeko se enää suojelua.
Ja jos sitten uskookin liito-oravan uhanalaisuuteen, voi kysyä, mitä väliä yhdellä lajilla on.
Jospa vain antaisimme sen kadota?
Biologi Kaisa Mustajärvi rämpii piskuisella vajaan hehtaarin metsäalueella Tampereen Itä-Hervannassa. Luonnonmetsä on risukkoista ja vaikeakulkuista, mutta missään korvessa ei nyt olla.
Kaistaleen toisella laidalla nousee vastavalmistunut raitiovaunuvarikko, toisella laidalla on teollisuusalueelle vievä maantie. Huhtikuisena torstaiaamuna autoja kulkeeharvakseltaan.
Tunnelma on pienellä kaistaleella kaksijakoinen: vanha, kaunis sekametsä katkeaa kuin leikaten metalliverkkoon. Tien pientareella lojuu haalenneita muoviroskia. Tällä alueella on aiemmin pesinyt liito-orava. Elintilaa on vähän, mutta Mustajärven mukaan liito-oravalle periaatteessa riittävästi.
“Se ei ole erityisen meluherkkä eläin.”
Suomalainen liito-oravaviha roihahti 2000-luvun alussa, kun eläimen reviirien löytyminen hidasti E18-moottoritien rakentamista merkittävästi. Siitä tuli poliittinen eläin, joka tulehdutti rakennuttajien ja luonnonsuojelijoiden välit täysin.
Liito-orava on puhututtanut myös Tampereella, jossa alettiin vuonna 2016 rakentaa pikaraitiotietä. Kun kaupunki halusi rakentaa Itä-Hervantaan raitiovaunuvarikon, hanke seisahtui pitkäksi aikaa; varikon alle jäisi oravien pesäpuita.
Kaupunki haki toimille poikkeuslupaa ELY-keskukselta. Sellaisen saaminen ei ole itsestäänselvyys. Vuosittain niitä annetaan muutamia. Ehdot ovat tiukat – hankkeen tulee esimerkiksi koskea kansanterveyttä tai yleistä turvallisuutta tai on oltava muu yleisen edun kannalta pakottava syy.
Elinympäristöön kajoaminen on vihoviimeinen vaihtoehto. Lupia on annettu muun muassa Vantaan Kivistön kaupunkikeskuksen ja Äänekoskella sähkövoimajohdon rakentamiseen.
Tampereella raitiovaunuvarikko sai Tampereen kautta aikojen ensimmäisen poikkeusluvan. Kolmen hehtaarin kokoinen vanha metsä, jossa vuonna 2016 oli 12 aktiivista pesäkoloa, kaadettaisiin.
Poikkeuslupa sisälsi monia ehtoja. Hanke ei saisi uhata liito-oravakannan suojelutasoa. Tuhottava elinympäristö pitäisi jotenkin huomioida lähialueilla. Tulisi esimerkiksi rakentaa keinotekoisia siirtymäreittejä hyppytolppineen sekä istuttaa puita ja asentaa pesintään sopivia pönttöjä.
Niitä, kompensaatiopönttöjä, Mustajärvi on nyt katsastamassa. Mustajärvi on ekologi, joka väitteli tohtoriksi vuonna 2000 Jyväskylän yliopistosta populaatioekologian alalta. 13 viime vuotta hän on työskennellyt Ramboll-konsulttitoimistossa.
Hänen tehtävänsä on tehdä ympäristöselvityksiä erilaisille asiakkaille, kuten rakennusfirmoille ja kaupungeille. Biologi ei aina ole mukavuusalueellaan. Toisinaan asiakkaat odottavat, että Mustajärvi ratkaisee ongelman, esimerkiksi kertoo, miten rakennushanke saadaan juntattua läpi siitä huolimatta, että kaavoitusalueella elää suojeltu laji – esimerkiksi liito-orava tai viitasammakko.
“Mun tehtävä on avata monimuotoisuuden merkitystä. Vetoan aina lopulta luonnonsuojelulakiin. Työni on selittää, mitkä ovat reunaehdot.”
Reunaehdoilla Mustajärvi tarkoittaa luontoarvoja ja sitä, miten ne tulee ottaa huomioon kaavoitushankkeissa.
Varikko on valmis, ja pian alkavat raitiovaunutkin jylistä jatkuvalla syötöllä. Nyt ELY-keskus haluaa tietää, onko alueella enää oravia eli onko lieventämistoimista ollut mitään hyötyä.
Satunnainen luonnossa liikkuja tuskin huomaa mitään erikoista. Linnut meluavat entiseen tapaan ja polut kuhisevat kovakuoriaisia ja muita niveljalkaisia. Metsäpolulta ponnahtaa siivilleen lehtokurppa. Keskikesällä suu on täynnä parveilevia mäkäräisiä.
Mutta se, mitä aisteilla huomataan, ei ole koko totuus. Biologit ovat raportoineet vaivihkaisesta muutoksesta 1900-luvun alusta lähtien – 2000-luvulla yhä enemmän. Yksi populaatio on hävinnyt sieltä, toinen täältä. Isoilta alueilta on kadonnut kokonaisia lajeja.
Elämän tilkkutäkki muuttuu repaleisemmaksi.
Uhanalaisuusarvion eli niin sanotun lajien punaisen kirjan mukaan Suomessa on tällä hetkellä yli 2000 uhanalaista lajia. Osa lajeista on yleistynyt ja ne on siksi voitu siirtää pois uhanalaisuuskategoriasta, mutta tilalle on tullut uusia taantuvia lajeja. Uhanalaisten lajien kokonaismäärä on kasvanut.
Muutos on havaittu monissa elinympäristöissä – metsien lisäksi muun muassa tuntureilla, soilla, perinnemaisemissa, sisävesillä ja Itämeressä.
Liito-oravasta tehdään yhä enemmän havaintoja kaupunkiympäristössä. Tutkijoiden mukaan liito-oravat vähenevät silti yhä, ja suojelu on tarpeen.
Keväällä 2019 ilmestyneessä tuoreimmassa uhanalaisuusarvioinnissa laji luokitellaan vaarantuneeksi Suomessa. Se on yksi uhanalaisuusluokista. Kun kuljetaan huonompaan suuntaan, kolmiportaisen järjestelmän seuraavat tasot ovat erittäin uhanalainen ja äärimmäisen uhanalainen. (Seuraava kategoria luokittelee lajin hävinneeksi.)
Edellisessä vuonna 2015 julkaistussa väliarvionnissa liito-oravan luokitus muutettiin silmälläpidettäväksi eli nykyistä elinvoimaisemmaksi. Silmälläpidettävä laji on melkein uhanalainen, mutta ei ihan. Sitä ennen liito-orava oli pitkään luokiteltu vaarantuneeksi.
Luonnonsuojelijoita muutos närkästytti, sillä se antoi kuvan, että liito-oravien tilanne olisi oleellisesti kohentunut. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys.
Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että lajilla ei mene Suomessa hyvin. Luokittelu vain on tarkkaa, ja laji voi sattumalta siirtyä kahden luokan välisen rajan ylitse.
Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n kriteeristön mukaan laji luokitellaan vaarantuneeksi, jos populaation koko on pienentynyt yli 30 prosenttia 10 vuoden aikana. Liito-orava siirrettiin vuonna 2015 elinvoimaisempaan luokkaan, koska niiden määrä oli vähentynyt vain 22,7 prosentilla.
Tuoreimmassa arvioinnissa taantumisen vauhdin todettiin taas nousseen yli 30 prosenttiin, ja luokitus palautettiin vaarantuneeksi.
Liito-oravien todellisesta lukumäärästä on risteäviä näkemyksiä.
Metsähallituksen Luontopalveluiden koordinoiman Liito-orava-LIFE-hankkeen laskelmien mukaan Suomessa elää yli 100 000 naarasta. Muun muassa Luonnonsuojeluliiton mukaan arvio on liian optimistinen. Todellinen määrä olisi alle puolet siitä.
Yhtä kaikki jokainen liito-oravatutkija on huolestunut siitä, että eläin on ahtaalla. Vaikka liito-oravia tapaa kaupungeissa, se ei kerro juuri mitään koko populaation tilanteesta.
Laji on pulassa ominaisessa elinympäristössä takamailla. Liito-orava suosii vanhoja, kuusivaltaisia sekametsiä ja se kärsii kolopuiden, erityisesti vanhojen haapojen, vähenemisestä. Liito-oravien hupenemiseen on löydetty yksi selkeä syy: tehometsätalous.
Mustajärvi kurkkii puiden juurille. Jos alueella elää liito-orava, ulostetta löytyy todennäköisimmin kuusien ja haapojen juurilta. Papanat eivät aina tarkoita, että puussa pesitään. Orava voi olla vain läpikulkumatkalla.
Jos kaavoitusalueelta löytyy liito-oravan ulostetta, havainto ei automaattisesti torppaa rakennushanketta.
“Jos orava pesii puussa, silloin ulostetta voi olla nilkkoihin asti.”
Iso ulostekasa on Mustajärven mukaan selkeä merkki, mutta se ei aina riitä todistusaineistoksi. Pesäkoloon pitäisi myös nähdä. Kolo voi olla kymmenien metrien korkeudessa tuuheiden oksien takana. Toisinaan tilataan arboristi kiipeämään tai – kuten täällä Hervannassa – nosturi.
Mutta nyt ei näy edes yksittäisiä papanoita. Mustajärvi merkitsee kännykkäänsä, että aiemmin aktiivisissa pesäpuissa ei näy elonmerkkejä.
Liito-oravasta on – vaikkapa saimaannorpan tavoin – tullut Suomessa uhanalaisuuden ikoni. Sinä aikana, kun oravasta on kiistelty, on tapahtunut paljon muutakin. Esimerkiksi tietyt lintulajit ovat vähentyneet lähes vaivihkaa.
Hömötiainen oli aiemmin hyvin elinvoimainen laji, mutta nyt sen kanta on romahtanut. Hömötiainen on määritelty erittäin uhanalaiseksi, koska yksilöistä on hävinnyt yli puolet kolmen sukupolven aikana. Etelä-Suomeen painottuvien talvilintulaskelmien perusteella hömötiainen on taantunut samassa ajassa vielä enemmän, jopa lähes 70 prosenttia.
“On vain ajan kysymys, milloin se kuolee pois”, Biodiversiteettikeskuksen johtaja Petri Ahlroth kertoo puhelimessa.
Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta on tutkijayhteisön konsensus. Lajeja on ihmisen toimien vuoksi hävinnyt viime vuosisatojen aikana jo niin paljon, että puhutaan maailmanlaajuisesta kuudennesta sukupuuttoaallosta. Kyse ei ole luontaisesta lajien häviämisestä, vaan joissain arvioissa niitä katoaa jopa 1000-kertaisella vauhdilla normaaliin verrattuna.
Tuoreimman uhanalaisuusarvion mukaan Suomessa elävistä lajeista 2677 on luokiteltu uhanalaiseksi. Vuonna 2010 määrä oli 2247.
Prosessit ovat monimutkaisia, mutta merkittävimmät syyt tunnetaan.
Metsissä kuolleen puun määrän vähentyminen heikentää biodiversiteettiä oleellisesti. Joka neljäs metsälaji on riippuvainen lahopuusta. Eikä kyse ole vain näistä lajeista, vaan siitä, että niillä on iso merkitys koko metsän elämänverkossa.
Lahoilla puilla elää muun muassa paljon sammalia, sieniä ja sieniä syöviä hyönteisiä. Näiden varassa puolestaan elävät vaikkapa linnut, esimerkiksi monet tikkalajit.
Ja tikkojen koloissa pesii liito-orava.
Syy lahopuun määrän hupenemiseen löytyy suomalaisesta metsänhoidosta, joka suosii avohakkuita. Yleensä metsistä kerätään lähes kaikki talteen. Ja kun esimerkiksi Etelä-Suomessa metsät hakataan 60–80 vuoden välein, ei pääse syntymään vanhaa puustoa eikä myöskään lahopuuta.
Lahopuuta on 1990-luvulta lähtien jätetty talousmetsiin, mutta sitä on silti murto-osa luonnonmetsiin verrattuna.
Lisäksi monet lajit kärsivät metsänhoidon aiheuttamasta pirstoutumisesta. Yhtenäisiä, suojaisia metsäalueita on vähän.
Tutkimukset kertovat hömötiaisen kärsivän tällaisesta tehometsänhoidosta. Kun yhtenäisiä metsäisiä alueita on vähemmän, tiaiset joutuvat ylittämään suojattomia aukkoja, jolloin ne ovat alttiita petolinnuille. Yhä suuremmalla alueella liikkuminen puolestaan vaatii yhä enemmän energiaa. Lisäksi talviaikainen hakkuu tuhoaa tiaisten talveksi keräämiä ruokavarastoja.
”Tällä hetkellä metsälakia ei noudateta”
Monimuotoisuuden säilymisen ja nykyisten kaltaisten hakkuumäärien sovittaminen yhteen on hankalaa, sanovat tutkijat. Joidenkin mielestä yhtälö on jopa mahdoton.
“Jos hakkuumäärät eivät saa notkahtaa, pitäisi hyväksyä, että on olemassa ristiriita. On haihattelua, että samalla kun hakkuiden volyymia kasvatetaan, voisi säilyttää monimuotoisuutta”, Ahlroth sanoo.
Iso muutos olisi siirtyä avohakkuiden sijaan jatkuvapeitteiseen metsänhoitoon. Siinä metsään jätetään osa puista niin, että metsän rakenne ja olemus säilyy.
Suomessa lähes kaikki metsätalous oli ennen 1950-lukua jatkuvaa kasvatusta. Tosin silloin metsistä kaadettiin usein kaikkein vanhimpia ja isoimpia puita.
Monimuotoisuuden kannalta on oleellista, että metsässä on useita ja eri ikäisiä puulajeja. Iäkkäässä luonnonmetsässä on lähes aina katkeamaton jatkumo eri ikäluokkien ja kaikkien eri lahoasteiden puita.
Esimerkiksi liito-orava tarvitsee korkeiden liitopuiden lisäksi matalampia tuuheita suojapuita.
“Talousmetsässä on kyllä puita, mutta biologin silmin se ei näytä metsältä”, Ahlroth toteaa.
“Monet rakennepiirteet, jotka luontaisesti kuuluvat metsään, ovat kadonneet. Lahopuut ja vanhat puuyksilöt puuttuvat. Ei ole luonnonmetsään kuuluvaa satunnaista aukottaisuutta, metsämaisemakuviointia. Maapohja on käännetty pariinkin kertaan. Samalla pienelinympäristöt ovat kadonneet. Metsä on ojitettu, joten nirut, norot ja purot ovat kadonneet.”
Hän kutsuisi niitä metsän sijaan puuviljelmiksi.
“Perusasia, jota moni ei halua sanoa, on se, että tällä hetkellä metsälakia ei noudateta. Arvokkaita elinympäristöjä heikennetään koko ajan eikä kukaan puutu siihen.”
Ahlrothin mukaan puronvarret ovat räikein esimerkki: metsälain 10:n pykälän mukaan vesien varsille tulisi jättää suojavyöhykkeet, joita ei hakata. Rikkomaton kasvillisuus sitoo hakkuualueelta valuvia ravinteita ja maa-ainesta ja näin estää vesistöjen rehevöitymistä.
Ahlrothin mukaan näin ei tehdä, vaan hakkuut ylettyvät usein rantoihin asti.
”Metsälakia noudatetaan hyvin”
Metsäteollisuus ry:n metsäjohtaja Karoliina Niemi ei niele kritiikkiä. Hänen mukaansa lain velvoitteita noudatetaan hyvin. Tosin vuonna 2014 osa puro- ja norokohteista poistui metsälain piiristä.
“Osa ei ole enää nykyisen lain mukaisesti lakikohteina pienialaisuuden takia. Mutta vaikka metsälaki ei suojele, ei se tarkoita etteikö kohteita suojattaisi. Suomi on metsäsertifiontirikkain maa Euroopassa.”
Hänen mukaansa sertifiointiin osallistuvat metsänomistajat ovat sitoutuneet noudattamaan luontokohteiden huomioimisessa muun muassa standardin mukaisia suojavyöhykkeitä.
Kuitenkin esimerkiksi ympäristöjärjestö Greenpeacen Suomen edustajat kertovat metsäalueista, jotka on suunniteltu hakattaviksi, mutta joista pikaisella kartoituksella löytyy uhanalaista lajistoa ja metsän piirteitä, joiden perusteella niiden pitäisi olla sertifioinnissa säästettäviä metsiä. Kun Greenpeace on ilmoittanut näistä löydöistä metsäyhtiöille, joitain hakkuita on jätetty tekemättä.
Niemen mainitsemaa metsälain ”kymppipykälää” taas on kritisoitu julkisuudessa. Sitä on heikennetty, ja koko pykälää on pidetty kompromissina, joka suojelee yhtä paljon metsänomistajan lompakkoa ja metsäteollisuuden puunsaantia kuin monimuotoisuutta. Käytännössä hakataan arvokkaita puronvarsia, joissa hupenevaa monimuotoisuutta yhä olisi jäljellä. Siis metsissä, joissa jo valmiiksi elää satoja uhanalaisia lajeja.
Monimuotoisuuden kannalta isoin keskustelu on käyty lahopuusta.
Metsäteollisuus käynnisti vuonna 2017 Lisää lahopuuta talousmetsiin -toimenpideohjelman. Siinä metsänomistajille on puukaupan yhteydessä kerrottu lahopuun merkityksestä ja keinoista tuottaa lahopuuta.
Metsäteollisuuden mukaan he ovat saaneet koko metsäalan “kannustettua mukaan lahopuutalkoisiin”. Niemen mukaan noin 3000 metsäammattilaiselle on kerrottu lahopuun tärkeydestä, ja nyt valistetaan erityisesti metsäalan oppilaitoksissa esimerkiksi metsäkoneenkuljettajiksi opiskelevia.
Lajikato on jatkunut. Siihen on yksi erityinen syy: metsiä käytetään yhä intensiivisemmin. Hakkuumäärät ovat viime vuosina olleet ennätyssuuret.
Vuonna 2018 suomalaista metsää kaadettiin enemmän kuin koskaan aiemmin – 78 miljoonaa kuutiometriä runkopuuta. Myös 2017 oli ennätysvuosi. Ennakkotietojen mukaan vuoden 2019 hakkuut olivat samaa suuruusluokkaa kuin 2017.
Luonnonvarakeskuksen mukaan vuosittainen puuntuotannollisesti kestävä hakkuumäärä on vuoteen 2024 mennessä 84 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.
Kestävyys ei tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita luonnon monimuotoisuuden kannalta kestävää toimintaa, vaan kyse on puutuotannollisesta kestävyydestä: puuta kaadetaan korkeintaan sen verran kuin uutta kasvaa tilalle.
Pelkän hakkuumäärän tarkastelu ei kerro kaikkea. Kun varttuneet metsät korvataan taimikoilla ja nuorilla metsillä, metsän eliölajiston elintila hupenee. Metsien tehokäyttö vaikuttaa lajien elinmahdollisuuksiin myös pirstoutumisen kautta.
Liito-orava on niin kutsuttu metapopulaatiolaji, mikä tarkoittaa, että se elää nykyisessä pirstaloituneessa metsämaisemassa pienten paikallispopulaatioiden verkostona.
Verkosto muodostuu elinympäristölaikuista, joissa pesii yksi tai useampi naaras. Kaikki elinympäristölaikut eivät välttämättä ole asuttuja joka vuosi eikä laikkujen jokaisessa kolossa pesitä vuosittain.
Liito-oravan elinikä on vain 1–2 vuotta, joten laikkujen välisten yhteyksien tulee olla kunnossa että ne pysyvät asuttuina. Toisaalta yksittäinen pesäpaikka voi olla vuosikymmeniäkin asuttuna samalla pienellä alueella.
“Elinympäristölaikut ja pesät ovat kuin lamppuja, jotka välillä syttyvät ja sammuvat”, Kaisa Mustajärvi kertoo tamperelaisessa metsässä.
Ihmisten toimien seurauksena metsät kuitenkin ovat pirstoutuneet niin, että verkosto on heikentynyt. Yhä useamman lampun johto on pysyvästi katkaistu. Vaikka liito-oravanaaraalla olisi reviirinään pesintään sopiva ihanteellinen pieni metsäalue, se kärsii, jos alue on eristyksissä muista oravista.
“Se jää huoneeseen kuolemaan”, Mustajärvi kuvailee.
Me emme tiedä, mitä tapahtuisi, jos liito-orava häviäisi Suomesta. Yhden lajin poistumista metsän yhteisöstä ei välttämättä huomaa mitenkään, mutta toisaalta se voi muuttaa ekosysteemiä oleellisestikin. Katoamisella voi olla kerrannaisvaikutuksia. Yhden lajin häviäminen voi esimerkiksi lisätä saalistuspainetta jotain toista lajia kohtaan.
On niin sanottuja avainlajeja, joiden varassa elää kymmeniä tai jopa satoja muita lajeja. Trooppisilla merialueilla korallit ja Suomen metsissä haavat ovat tällaisia.
Koska jopa kansainvälisten sopimusten tavoitteena on monimuotoisuuden hupenemisen pysäyttäminen ja elinvoimaisten ekosysteemien turvaaminen, on oleellista katsoa asiaa myös toisin päin: mitä yhden lajin kärsiminen kertoo kokonaisuudesta? Onko se merkki jostain?
Usein lääkärit löytävät sairauden oireiden perusteella.
Aiemmin tavallisen lajin, sellaisen kuin liito-oravan, väheneminen on oire elinympäristön nopeasta muutoksesta, varttuneiden metsien katoamisesta ja yksipuolistumisesta, “sairaudesta” ekosysteemissä.
Liito-orava ei ole suoranainen avainlaji, mutta sitä pidetään merkittävänä sateenvarjo- ja indikaattorilajina: sen elinympäristöjen turvaaminen parantaa myös lukuisten muiden vanhassa sekametsässä elävien lajien tilannetta.
Jos sateenvarjo on auki, sen alla koko ekosysteemi säilyy toimintakykyisenä.
Liito-oravat ovat siis hyvä työkalu koko metsän ekosysteemin vaalimiseen. Esimerkiksi Itämeressä sinisimpukka ja rakkolevä ovat vastaavia herkkiä sateenvarjolajeja.
“Luonnon arvo on näkymätöntä ja niin itsestäänselvää, että sitä ei havaita ennen kuin se menetetään kokonaan. Sama on terveyden kanssa. Yhden lajin häviäminen voi kertoa laajemmasta ongelmasta”, yhteisöekologi Riikka Kaartinen sanoo.
Liito-orava on hyvä indikaattori, mutta toisilla lajeilla on vielä kouriintuntuvampi merkitys myös ihmisille.
Pitkän aikavälin tutkimuksissa on huomattu, että hyönteisten määrä on vähentynyt. Yksi monimuotoinen hyönteisten joukko on erityisesti noussut otsikoihin: pölyttäjät.
Hyönteisten vähenemisellä on laajoja vaikutuksia ekosysteemien toimintaan. Esimerkiksi mustikan ja puolukan sadot riippuvat pitkälti kimalaiskuningattarien aktiivisuudesta. Puhutaan niin sanotuista ekosysteemipalveluista.
Pölyttäjien ja ravintokasvien satojen välinen yhteys on konkreettinen esimerkki ekosysteemipalvelujen ja monimuotoisuuden välisestä yhteydestä. Yli 75 prosenttia maailman tärkeistä viljelykasveista tarvitsee hyönteispölytystä.
Pölyttäjämäärien romahtamisesta on kirjoitettu raflaavia otsikoita, ja myös ylilyöntejä, mutta huoli on todellinen: Hallitustenvälisen luontopaneelin IPBES:in vuoden 2016 raportin mukaan pölyttäjäriippuvaisten viljelykasvien sadot eivät ole kehittyneet yhtä myönteisesti kuin muiden kasvien. IPBES:in raportit ovat koosteita tuoreimmasta ja parhaasta tieteellisestä tutkimuksesta, kuten ilmastopaneeli IPCC:n raportit.
Suomessa monet pölyttäjät ovat uhanalaisia. Tutkijat eivät ole kuitenkaan yksimielisiä siitä, onko Suomessa vielä pölytysvajetta.
“Pölyttäjistä puhutaan uutisissa mutta tietämys on hajallaan. Kunnollisia seurantoja on hyvin vähän”, sanoo Suomen ympäristökeskuksen SYKEn erikoistutkija Mikko Kuussaari.
Hänen mukaansa ensin pitäisi määritellä, mistä puhutaan, kun puhutaan pölyttäjistä. Merkittävimpiä pölyttäjiä ovat mesipistiäiset, kuten kimalaiset ja mehiläiset, sekä kukkakärpäset. Yksittäisten lajien määriä on vaikea selvittää, mutta useat pölyttäjälajit ovat tällä hetkellä uhanalaisia tai silmälläpidettäviä.
Yksi merkittävä syy on sopivien ja rikkaiden elinympäristöjen väheneminen. Ekosysteemit ovat köyhempiä, pienempiä ja pirstaleisempia kuin aiemmin.
Toistaiseksi pölyttäjien määrän suora vaikutus satoon peltomittakaavassa tunnetaan aika heikosti. Asiaa on viime vuosina tutkittu Suomessa rypsi- ja rapsisadoilla.
“Tutkimus osoitti, että mitä enemmän pölyttäjiä liikkuu pellolla, sitä enemmän rypsikasvi tuottaa siementä”, Kuussaari sanoo.
Suomen mehiläishoitajien liitto on tutkinut pölytystä häkkikokeissa useilla viljelykasveilla. Lisäksi satotilastoista on havaittu, että viimeksi kuluneiden 15–20 vuoden aikana hyönteispölytteisten viljelykasvien sadot ovat laskeneet selvästi maatalousvaltaisimmilla alueilla.
Kuussaaren mukaan tulokset osoittavat, että pölytysvajetta on. Prosessi on kuitenkin niin monimutkainen, että syitä on hankala osoittaa. Sitä, mihin kaikkeen kymmenien kasvi- ja hyönteislajien alueellinen katoaminen ja nopea taantuminen vaikuttaa, on vaikea sanoa.
Monet maatalouselinympäristöjen linnuista ovat myös nopeasti vähentyneet. Esimerkiksi aiemmin tavalliset haarapääsky, räystäspääsky ja pensastasku ovat uhanalaisia, mutta haavoittuvassa tilassa olevien avoimien maisemien ekosysteemien syy-seuraussuhteita ei tiedetä.
Tutkijat kuitenkin painottavat kahta tekijää: elinympäristöjen katoamista ja torjunta-aineiden käyttöä. Tällä hetkellä tutkitaan hyönteismyrkyissä käytettävien neonikotinoidien osuutta lajikatoon. Jotkut EU-maat, kuten Ranska, on jo kieltänyt niiden käytön täysin.
Yksittäisten lajien tilanteen sijaan tulisi katsoa kokonaisuutta.
Esimerkiksi Suomessa eräät maamehiläislajit ovat vähentyneet, mutta se on vain jäävuoren huippu. Merkittävää olisi päästä kiinni pölyttäjien kokonaismäärään ja siinä tapahtuviin muutoksiin. Kuussaaren mukaan tarvittaisiin vakiomenetelmin tehtävää pölyttäjäkantojen vuosittaista seurantaa.
Saksassa on havaittu lentävien hyönteisten määrän romahtaneen yli 75 prosenttia vajaan 30 vuoden aikana eräillä suojelualueilla. Sukupuutto uhkaa paikoin yli 40 prosenttia pölyttäjähyönteisistä.
Vielä toistaiseksi ruuantuotanto ei ole Suomessa pölyttäjien varassa, sillä useimmat viljelykasvit eivät tarvitse pölyttäjiä, mutta jatkossa tilanne voi olla toinen.
Mikko Kuussaaren mukaan ilmaston lämpenemisen myötä hyönteispölytteisten kasvien viljelypinta-ala on nousussa. Eivätkä tarhamehiläiset pysty yksin korvaamaan satojen erilaisten pölyttäjien monia konsteja.
Ihminen on tyypillinen peto: se ylikäyttää resurssejaan, jos kukaan tai mikään ei sitä estä.
On mahdollista, että ihmisen toimissa on meneillään ylilyönti, joka on johtanut biodiversiteetin nopeaan heikkenemiseen ja johtaa jatkuessaan ekosysteemien romahtamiseen.
Samainen taloudellisen, lyhyen tähtäimen hyödyn aiheuttama ylilyönti on tapahtunut myös ilmakehän saastuttamisessa. Maan uumeniin varastoitunut hiili on nostettu esiin ja vapautettu nopeasti ilmakehään, mikä on kiihdyttänyt ilmastonmuutosta. Tämän ylilyönnin vuoksi osa eläimistä ja kasveista on ahtaalla.
Ilmastonmuutos tulee tutkimusten mukaan sysäämään monet maapallon ekosysteemit lähivuosikymmeninä myllerrysten kouriin. Tämä koskee yhtä lailla pohjoisia metsiä kuin tuntureita, missä esimerkiksi naalin kohtalo huolettaa.
Sitä ahdistaa etelän suunnasta kettu, joka pystyy elämään yhä pohjoisempana lämpenevien säiden ansiosta, eikä naali voi paeta loputtomiin pohjoisemmaksi, sillä siellä vastassa on Jäämeri.
Kaikki tunturiylängöillä Suomessa elävät perhoslajit ovat jo joko uhanalaisia tai silmälläpidettäviä.
Yhä useampi näiden paikkojen omintakeisista, lyhyiden kesien kasvilajeista on luokiteltu äskettäin uhanalaiseksi, ja ne ovat katoamassa ilmaston nopean lämpenemisen vuoksi. Suomen tuntureilla tilannetta hankaloittaa porojen laaja laiduntaminen ja kiivas lomarakentaminen.
Toisaalta samaan aikaan, kun pohjoiset lajit kärsivät, toisilla on kissanpäivät.
Aiemmin Keski-Euroopassa esiintyneitä lajeja on 20 viime vuoden aikana havaittu ensimmäistä kertaa Suomessa. Erityisesti eteläisiä perhoslajeja on ilmaantunut Suomeen runsaasti. Kultasakaalikin on nähty. Se lienee levittäytymässä meille vähitellen ilmaston lämpenemisen ja elinympäristöjen pirstoutumisen takia.
Jää nähtäväksi, millaisen osan nämä uudet tulokkaat ottavat ekosysteemeissä. Etelästä on meille tuloillaan myös monia uusia lintulajeja, mutta niistäkin jotkin tarvitsisivat elinvoimaisia vanhoja metsiä.
Metsänreunalajit kukoistavat, sillä metsän sirpaloitumisen vuoksi metsänreunaa on paljon. Ja voittajia ovat myös monet tuholaiset, jotka suosivat lämpimämpiä säitä.
Esimerkiksi mäntyä ja kuusta syövä havununna on SYKEn erikoistutkijan Juha Pöyryn mukaan satakertaistunut 1990-luvun alusta. Suomessakin saatetaan tulevaisuudessa nähdä Keski-Euroopasta tuttuja kokonaisia neulasettomia metsiä.
Ylipäätään ilmastonmuutos suosii niin sanottuja generalisteja, lajeja jotka pystyvät elämään monenlaisissa paikoissa. Sen sijaan spesialisteilla, lajeilla, jotka vaativat juuri tietynlaisen elinympäristön, on vaikeampaa. Tällaisia lajeja on paljon.
Niitä on esimerkiksi tuntureilla, missä Metsähallitus on palkannut naalin elämää helpottamaan kymmeniä ketunpyytäjiä. Sekin on vain väliaikaisratkaisu, laastari vuotavan haavan päällä.
Paljon laajempi ja monimutkaisempi kysymys on, onnistummeko pysäyttämään ilmastonmuutoksen tai edes hidastamaan sitä.
Vai onko vain hyväksyttävä, että naalin kaltaiset pohjoiset lajit eivät enää tulevaisuudessa elä Suomessa tai ehkä koko maailmassa?
Kymmenen metrin korkeudessa vanhassa haavassa on kolo, jonka alapuolella on pitkä tumma vana. Se saattaa olla liito-oravan virtsaa.
“No nyt näyttää lupaavalta”, Kaisa Mustajärvi sanoo.
Kun rämmimme lähemmäksi, käy ilmi, että jos kolo on joskus ollut pesänä, sitä se ei enää ole. Juurella ei ole papanan papanaa.
Olemme tarponeet pienessä tamperelaisessa metsässä kolme tuntia ja katsastaneet lähemmäs sadan puun juurelle. Kaisa Mustajärvi päivittää kännykkänsä karttasovellukseen aiempien liito-oravapesien nykytilanteen: Ei havaintoa. Ei havaintoa. Ei havaintoa…
Aiemmin aktiiviset pesät ovat hiljentyneet. Istahdamme kivelle syömään eväät.
Päivän päätteeksi Mustajärvi kirjoittaa havainnoistaan raportin. Jos oravat ovat todella lähteneet, jotain pitää tehdä. ELY-keskus voi käskeä kaupunkia vaihtamaan kompensaatiopönttöjen paikkoja tai vahvistamaan siirtymäreittejä, toistaiseksi varsin vaatimattomia ja suojattomia tolppia.
Voi olla, että yrityksestä huolimatta tämä liito-oravapopulaatio ei kestänyt sitä, että sen elinympäristöstä kaadettiin merkittävä osa, kolme hehtaaria.
Mustajärven mukaan joskus voisi olla parempi suojella isompia, yhtenäisiä alueita jossain aivan toisaalla sen sijaan, että pyritään löytämään pientä lähialuetta, jossa elinolosuhteet ovat epävarmat. Eväskivellä istuessaan Kaisa Mustajärvi kertoo olevansa turhautunut.
“Olen puun ja kuoren välissä.”
Hänen mukaansa yritykset eivät aina näe, että monimuotoisuuden huomioiminen on osa kestävää kehitystä, sitä agendaa, joka löytyy lähes kaikkien isojen yritysten strategioista. Ne kyllä kiinnittävät huomionsa paperijätteen vähentämiseen tai työmatkojen ilmastovaikutukseen, mutta luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen loistaa poissaolollaan.
Joukossa on toki pari edelläkävijää, mutta hänen mukaansa ilmastonmuutos on vienyt “ilmatilaa” monimuotoisuudelta.
Reilu vuosi sitten Mustajärvi otti vapaata ja lähti vuodeksi opiskelemaan kestävän kehityksen teoriaa. Tavoitteena on parantaa kommunikaatiota.
“Turhauduin. Mietin olenko yksin idealismini kanssa. Luontoihmisten ja rakennuttajien välillä on vahvaa vastakkainasettelua, ja isoin ongelma on kommunikaation puute. Rakennuttajille luontoihmiset ovat fierce, kiivaita. Toisaalta pitäisi olla rohkeita luontoasiantuntijoita, jotka suostuvat keskusteluun.”
Aina eivät arvot edes ole ristiriidassa. Voisiko rakennuskaavoissa olla lahopuutarhoja? Miksei esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa suosita niittyjä?
“Se ei olisi edes niin kallista kuin nurmikoiden hoito.”
Kiivaimmat liito-oravakiistat ovat takana. Kaupungit ovat alkaneet tehdä isoja, kalliita selvityksiä, joissa kartoitetaan liito-oravien tilanne koko yleiskaava-alueella. Niin vältytään yllätyksiltä asemakaavaa tehdessä. Rakennusyhtiöt ovat nekin vähitellen siirtymässä uuteen aikaan.
“Liito-orava on samanlainen asia kuin liikenne – fakta, joka vain pitää ottaa suunnittelussa huomioon”, SRV:n hankekehitysjohtaja Ville Rajakallio sanoo.
Pienen puron varrella ison haavan luona Kaisa Mustajärvi huudahtaa.
“Voi onnen päivää!”
Hän kaivaa välittömästi kännykän taskustaan. Puun juurella on röykkiö haalistuneen keltaisia papanoita. Tämäkään ei taida olla pesäpuu, mutta jotain eloa on metsikössä talvella ollut.
“Tämä on aina yhtä hienoa. Aivan kuin peliä pelaisi.”
Hän lähettää kuvan biologikollegoidensa whatsapp-ryhmään. Viestiketju on täynnä kakkakuvia. Jos yksittäiset ulosteet jotain kertovat, niin sen, että toivoa on.
Luonnon monimuotoisuudella ei ole samanlaista selkeää mittaria kuin ilmastonmuutoskeskustelussa, jossa kaiken voi kiteyttää toivotuksi keskilämpötilan nousuluvuksi. Kellään ei ole vastausta, kuinka monta hehtaaria luonnontilaista metsää tulee olla, jotta se on “terve”.
Keskustelua vaikeuttaa myös se, että monimuotoisen luonnon suoria hyötymekanismeja on vaikea osoittaa. Se kuitenkin tiedetään, että biodiversiteetiltään monipuolinen luonto pärjää mullistuksista ja tuhoista yksipuolista ympäristöä paremmin.
Puhutaan resilienssistä‚ luonnon kyvystä joustaa. Luonto sopeutuu ja palautuu mitä ihmeellisimmistä muutoksista, mutta mitä pienempi ja yksipuolisempi alue on, sitä huonompi on sen puskurointikyky äkillisiä muutoksia vastaan.
Yksipuolisessa luonnossa myös taudit voivat levitä yllättävästi.
Kaksi vuotta sitten maailman terveysjärjestö WHO lisäsi ihmiskuntaa uhkaavien sairauksien listalle Tauti X:n, eläinperäisen viruksen.
Kun suurkaupunkien ja viljelysmaiden tieltä raivataan luonnontilaisia elinympäristöjä, esimerkiksi kaadetaan metsiä, villieläimet joutuvat elämään yhä pienemmällä alalla, ja ne kohtaavat ihmisiä yhä useammin. Näin tautien leviäminen eläimistä ihmisiin tulee todennäköisemmäksi.
Kun luonnon näkymättömät palvelut häiriintyvät, onko ihminen lopulta yksi herkkä laji muiden joukossa?
Teksti: Ilkka Pernu
Kuvat & videot: Ari Räsänen
Editointi: Juha Kauppinen
Täytetty liito-orava on kuvattu Villa Elfvikin luontotalossa, täytetty naali Suomen Metsästysmuseossa.
Planeetan rajat
Instagram
