Suo

Suo on osa luonnon turvaverkkoa ja aikakapseli, josta näkee menneeseen ja tulevaan, kun tietää, minne katsoa. Toimittaja Suvi Sinervo matkusti suolle ymmärtääkseen tätä kaoottisen vaikeaa aikaa.

Teksti Suvi Sinervo Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 15 min

Suo on. Siellä se vain on, ajattelen, kun kuljen kaupungissa ravintolaan tai vien lapsia soittotunnille. Ehkä en käy suolla koskaan.

Ehkä en ehdi: aikaa on koko ajan vähemmän. Koko elinaikani on häkellyttävän lyhyt, kun sitä vertaa vaikkapa turverassiin tarttuvaan hiekkaan.

Turverassi on keppiä muistuttava metallinen työkalu, jonka avulla voi mitata, paljonko suossa on turvetta. Hiekka taas on syntynyt kivestä, joka sai alkunsa 4,6 miljardia vuotta sitten. Silloin Maa syntyi.

Mutta kivi onkin elotonta luontoa, toisin kuin suolla liikkuvat hyttyset, männynoksat tai Harri.

Harri on Helsingin yliopiston suometsätieteiden emeritusprofessori Harri Vasander. Hänen elämänsä on täysin kietoutunut soihin ja etenkin Lakkasuohon, joka sijaitsee kantatie 66:n vieressä Orivedellä.

Yli kolmenakymmenenä kesänä Vasander on kertonut uusille opiskelijoille suotyypeistä ja -lajeista, käynyt aina välillä yöpymässä Lakkasuon lähellä sijaitsevalla Hyytiälän metsäasemalla ja tutkinut sitten lisää rahkasammalia. Lakkasuon avulla hän on kirjoittanut kirjoja ja akateemisia artikkeleita.

Matkustin Lakkasuolle tapaamaan Vasanderia, koska haluan tutustua suohon. Ehkä suo voisi auttaa minua ymmärtämään tätä aikaa, joka tuntuu ajoittain kaoottisen vaikealta?

Suo on sentään aikakapseli.

Nyt olen täällä rahkarämeellä. Ihmisiä ei vielä näy, mutta mänty näkyy. Se on lyhyt, korkeintaan kolmimetrinen, ja siitä huolimatta 300-vuotias.

Siinä se kurottelee juuriaan yhä kauemmas märkään maa-ainekseen.

Sarat liikkuvat hieman tuulessa. Paarmat ja karpalonkukat ovat eri paarmoja ja kukkia kuin vuotta aiemmin.

Suo ei vain ole, se muuttuu koko ajan.

Kauan sitten tässä lainehti Yoldiameri. Länsipuolellani merestä alkoi kohota harju, jonka rinteillä aallot liikkuivat edestakaisin. Liike irrotti hienojakoista maa-ainesta, joka kerrostui pohjamoreenin päälle.

Nopeasti koko alue nousi merestä. Silloin maa kohosi jopa kymmenen kertaa nopeammin kuin nykyään.

Uutta, paljastunutta maata peitti niukkaravinteinen hietikko. Vähitellen tänne alkoi kasvaa kaikenlaista. Ensin ilmestyi hiekka- ja sorakentillä pärjääviä pioneerikasveja, kuten jäkälää, heiniä ja saroja. Lopulta kasvoi puita: koivuja, sitten mäntyjä ja jaloja lehtipuita, viimein leppääkin.

Samalla maa alkoi soistua. Vatiharjun länsireunalla sijaitsevan Konilammen pohjalta on löytynyt 9200 vuotta vanhaa turvetta.

Soistumia tuli useampia, eri puolille aluetta kasvoi pieniä soistumia, jotka yhdistyivät. Näin syntyi Lakkasuo.

Ja tuolla he nyt ovat: Harri Vasander ja hänen opiskelijansa. He tutkivat, mitä lajeja näkyy ja paljonko pinnan alla on turvetta.

Lakkasuo on siitä erikoinen, että sen luonnontilaisella puolella esiintyvät lähes kaikki eteläisen Suomen suotyypit, joten tunnistettavaa riittää.

Vasander nostaa ilmaan yhden ohuen kasvin.

”Sphagnum fuscum, ruskorahkasammal, 50 000 yksilöä per neliömetri”, hän esittelee. ”Olen käyttänyt nuoruuteni näiden laskemiseen.”

Hän todella rakastaa rahkasammalia.

Niitä tässä kasvaa valtava, tiivis matto. Se leviää metrejä joka suuntaan.

”Kun tiedämme nimen, emme ole vain massaa.”

Jos olisin hyvin pieni, tämä sammalmatto voisi olla koko maailma. Eri sammalmatoissa kasvavat omat lajistonsa, jotka ovat erikoistuneet juuri niihin olosuhteisiin ja voivat elää vain sille sammalmatolle ominaisessa suojassa.

Mutta olen 159-senttinen erilaisiin muoveihin tottunut kaupunkilainen. Ehkä juuri siksi suo tuo mieleeni vaahtomuovipatjan. Professorin kehotuksesta asetun matolle varovasti pitkäkseni. Se joustaa, mukailee selkää, eikä tunnu märältä.

Se ei ole ihme tällaisena kuivana päivänä. Osa rahkasammallajeista imee nestettä jopa 20-kertaisesti kuivapainonsa verran.

Alustani on yhtä lajia eli ruskorahkasammalta, mutta Lakkasuolla kasvaa yli kolmannes koko Euroopan kaikista rahkasammallajeista: 25 eri lajia. Euroopasta rahkasammalia on löydetty 60.

Ne hallitsevat soiden pohjakerrosta, mutta ovat myös pieniä arvoituksia. Niiden olemukseen vaikuttaa vuodenaika, ympäristö, säätila ja valo.

”Edes samaa lajia olevat sammalet eivät ole itsestäänselviä. Niiden ulkomuoto vaihtelee”, Vasander kertoo. ”Haluan tunnistaa ne. Vähän sama, kuin ihmiset haluavat tietää toisen ihmisen nimen. Kun tiedämme nimen, emme ole vain massaa.

Suon pinnan alla kasvit eivät enää erotu selvärajaisesti. Ensin näkyy toisiinsa kietoutuneita maatumattomia kasvinosia. Niitä kun puristaa, sormien välistä valuu lähes kirkasta vettä. Mitä syvemmältä näytteen ottaa, sitä vaikeammaksi kasvien tunnistaminen muuttuu. Myös vesi on aiempaa sameampaa.

Lopulta kaikki on samaa, tummaa ainetta.

Suo säilöö aikaa.

Näin se käy: Kun ilmasto muuttui viime jääkauden jälkeen aiempaa kosteammaksi, kuolleet kasvinjäänteet alkoivat kerrostua Lakkasuon vähähappiselle alustalle, ja muodostui turvetta, kerros kerrokselta lisää turvetta, ja kun vuosituhat taas kerran vaihtui, sitä oli todella lähes kaikkialla täällä, yhä paksumpina kerroksina.

Vähitellen puuvaltaisten turpeiden päälle kerrostui aiempaa vähäravinteisempien ekosysteemien turpeita. Ne sisälsivät osittain maatuneita varpujen jäännöksiä, tupasvillaa, saroja ja rahkasammalia.

Juuri nytkin rahkasammaleiden kuolevat tyviosat kerrostuvat jalkojeni alla turpeeksi. Samaan aikaan ne kasvavat kärkisilmustaan pituutta lähes rajattomasti. Ellei ihminen pysäytä sammaleiden kasvua ja jos niiden elinolosuhteet säilyvät, ne sitovat käytännössä loputtomasti sekä hiiltä että hiilidioksidia. Tämä hiili on pois lämmittämästä ilmakehää, siksi soiden hiilensidonnalle on nyt suuri tarve.

Suo säilöö aikaa ja nielee hiiltä.

Hiilivarasto tosin kasvaa niin hitaasti, etten huomaisi liikettä, vaikka asuisin tässä rämeellä, en tietenkään. Silti joillekin toisille kyse on aktiivisesta kamppailusta: jos putkilokasvi ei pysy rahkasammalten kasvussa mukana, se hautautuu turpeeseen.

Sinne hautautuvat isommatkin suolla eläjät, kuten männyt.

Tästä syystä täysikasvunen mänty saattaa näyttää suolla itseään lyhyemmältä. Sen biomassasta jopa yli puolet, eli rungon paksuin osa, on piilossa turpeen uumenissa. Turvekerrosten päälle ulottuu vain puun nopeasti kapeneva yläosa.

”Kokeillaan turpeen paksuus, jaahas”, Vasander keskeyttää ja huomaa taas yhden rahkasammalen.

Hän nostaa sen sormiinsa ja tarkastelee, kuinka haaralehdet ovat järjestäytyneet.

”Sphagnum angustifolium, rämerahkasammal, ja turvetta sen verran paljon, ettei rassi riitä”, Vasander ilmoittaa.

Aikanaan eli vuonna 1960 geologian tutkimuskeskus inventoi Lakkasuon turvevarat. Silloin keskisyvyys oli 1,8 metriä ja suurimmillaan syvyyttä mitattiin 3,7 metriä.

Tämä suo on ollut tutkimuskohde jo sukupolvia. Myös pitkospuureitin vanhin osa on kokenut monen opiskelijasukupolven kumisaappaat: reitin rakensivat Helsingin yliopiston Metsätieteiden ylioppilaat kesällä 1963.

Kesän jälkeen ylioppilaat lähtivät omiin suuntiinsa, ehkä valmistuivat, tekivät töitä, lisääntyivät, sairastivat, surivat ja rakastivat. Tästä on nyt lähes 60 vuotta tai kolme senttimetriä.

Suolla aikaa voi mitata senttimetreinä, sillä turve paksuuntuu keskimäärin 0,5 millimetriä vuodessa, vaikka ikä ei Lakkasuolla aina seuraakaan syvyyskäyriä.

Näiden vuosien aikana Lakkasuosta on otettu näytteitä kuin ihmisestä verikokeita. Sen syvälle painuneista kerroksista on tutkittu esimerkiksi siitepölyjä ja hiiltä.

Siitepölystö paljastaa, että vielä 5300 vuotta sitten kuuset voivat täällä hyvin. Silloin metsien kaskeaminen alkoi, ja siitepölystöön alkoi ilmestyä uutuutena viljoja.

Turpeen hiilikerrokset puolestaan kertovat, että Lakkasuo on palanut monta kertaa. Suon eteläisellä reuna-alueella on koettu ainakin 21 metsäpaloa vuosina 1020—1845. Eikä ihme: samoihin aikoihin ihmiset elivät terva- tai kaskitaloudesta.

Suo on kurkistusluukku, josta voimme nähdä, mitä olemme tehneet.

Kaukana suon kerrosten takana voi kuvitella ihmisiä. He elivät tuhansia vuosia ennen sitä hetkeä, josta ajanlaskumme alkaa. Ehkä he juoksivat tästä ohi ja metsästivät hirviä. Toiset keräsivät nokkosia ja imettivät.

Heitä ei ollut paljoa, ei voinut olla, sillä koko maailmassa ihmisiä eli vain muutamia miljoonia.

Talvella jotkut heistä hiihtivät.

”Turvepelloilta, entisiltä kosteikoilta, on löytynyt suksia, jotka ovat näyttäneet isoisän suksilta, mutta ne ovatkin olleet arkeologisia! 5000 vuotta vanhoja suksia! Suksen muoto on pysynyt samana 5000 vuotta”, Harri Vasander innostuu.

”Ei pehmeää muinaista ruumista huomaa traktorin penkiltä.”

Suot säilövät ihmisiäkin. Soille on viety ihmisiä kuolemaan, ruumiita on kätketty. Meitä on laulettu suohon.

”Mutta se on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Ajattele, kuinka paljon täällä oli soita ja kuinka vähän oli ihmisiä”, Vasander sanoo.

Aiemmin kolmannes Suomesta oli suota, mutta nyt reilu puolet siitä on ojitettu. Laajoilla alueilla Etelä- ja Keski-Suomessa on ojitettu soista noin 80 prosenttia.

1900-luvun loppupuoliskon ojitusbuumin jälkeen Suomen ensimmäisen suoruumiin löytäminen on muuttunut entistä vaikeammaksi.

Kun alueen pohjaveden pinta laskee ojittamisen vuoksi, orgaanisten materiaalien hajoaminen alkaa. Silloin esimerkiksi hajottajasienet, kuten rusko- ja valkolaho, aloittavat toimintansa. Orgaaninen materiaali hajoaakin ojitetussa suossa nopeasti, mutta voi säilyä hapettomissa olosuhteissa järisyttävän kauan.

Periaatteessa ruumiin voisi löytää silloin, kun nostetaan polttoturvetta, sillä silloin tutkitaan koko suo. Käytännössä näin ei käy, sillä soilla käytetään jyrsintämenetelmää.

“Ei pehmeää muinaista ruumista huomaa traktorin penkiltä, se menee turpeen seassa.”

Ehkä suoruumis on sivupolku. Silti en voi olla ajattelematta sitä.

Tässä ajassa meidän on vaikeaa muistaa omakohtaisesti ja vakavasti, että olemme osa tätä planeettaa. Meitä syntyy ja kuolee koko ajan, meitä on syntynyt ja kuollut myös tuhansia vuosia sitten, ja se konkretisoituu täällä suolla.

Ehkä jossakin syvällä täällä Lakkasuon luonnontilaisella puolella on tosiaan yhä tallessa muinaisen ihmisen ruumis.

Näillä leveyspiireillä suot ovat kylmiä, se edesauttaa muumioitumista. Säilymisessä ratkaisee myös maa-aineksen tasainen vettyneisyys, hapettomuus, turvekerroksen happamuus ja alkuainekoostumus.

Laitan viestiä Satu Koivistolle, joka on tutkinut tuhansia vuosia vanhoja, vettyneitä arkeologisia kohteita.

”Jos puhutaan suoruumiista, niin joissain Pohjois-Euroopan suoympäristöissä säilyy vain luita ja toisissa vain nahkaa ja muita pehmytkudoksia”, Koivisto kirjoittaa.

Hän on löytänyt soista puisia rakenteita ja esineitä, kuten meloja ja puisia veistoksia. Ne voivat olla esineinä kiinnostavia, mutta ne kertovat myös muinaisten ihmisten tavasta elää ja ajatella. Esineitä on voitu upottaa kosteikkoalueille myös tarkoituksella, esimerkiksi uhrilahjoina, mutta Lakkasuolta tällaisia ei ole löydetty.

Itse asiassa Koivisto ei tiedä, että Lakkasuolta olisi löydetty mitään arkeologisia esineitä, kuten työkaluja, suksia tai veistoksia.

Hän ilman muuta toivoo Suomeen suoruumislöytöä.

”Se toisi aivan uusia mahdollisuuksia tutkia esihistoriallisia väestöjä jopa yksilötasolla. Muinais-dna:ta, ravintotottumuksia, vaatetusta, esineellistä kulttuuria, fysiologisia ominaisuuksia, patologisia ominaisuuksia…”

Niin. Ihmisiä kiinnostaa ihmiset. Useimpia meistä kiinnostavat ihmiset enemmän kuin suoheinät, sammalet tai suolla pörräävät paarmat.

Haluamme kuulua kaltaistemme joukkoon.

Niinpä meidän on pitänyt raivata suo tai kaataa metsä. On tarvittu uusia peltoja ja ruokaa myös heille, jotka eivät ehdi tai pysty tuottamaan ruokaansa itse.

On tarvittu koteja, navettoja, elintilaa.

Terveyskeskuksia, kauppakeskuksia, viihdekeskuksia.

Kun mänty, jonka luona vietin aikaa aluksi, oli kolmekymppinen, koko maapallolla eli 630 miljoonaa ihmistä.

Kun mänty oli 200-vuotias, meitä oli kaksi miljardia.

Nyt mänty on 300-vuotias. Ihmisiä on kahdeksan miljardia.

Näiden vuosien aikana on hävitetty lähes 90 prosenttia maailman kaikista kosteikoista.

Mutta ihmisten lisääntymisen kannalta maatalous ja teollistuminen olivat todellisia suurmenestyksiä.

Sama vesi kulkee soissa, kahlaajalinnuissa, saroissa ja ohi suhahtavan auton jäähdyttimessä.

Olemme hävittäneet kosteikkoja, mutta ilman vettä me emme menesty. Vaikka samaistumme mielellämme toisiin ihmisiin, tässä olemme samanlaisia soiden kanssa. Me kummatkin olemme isolta osin vettä, me ihmiset ja suot.

Soita muodostuu, kun vettä sataa enemmän kuin haihtuu, sitä valuu ympäröiviltä alueilta tai purkautuu pohjavesistä. 

Suot ovat jatkuvasti liikkuvaa vettä. Vaikka vesi näyttäisi seisovan paahteisella suolla, syvällä se virtaa koko ajan. Se liikkuu sekä pystysuunnassa että sivusuunnassa suon eri kerroksissa, jos ojat eivät estä veden liikettä.

Ojat katkaisevat suon ja valuma-alueen yhteyden.

Kun ajattelen vettä, ajattelen muistia.

Lakkasuo muistuttaa muistia, jossa voi risteillä, kulkea pitkin ennalta rakennettua reittiä tai astua upottavalle alustalle, jossa askel keinuu, aika kelluu ja itsen ja ympäristön väliset rajat muuttuvat merkityksettömiksi.

Ehkei niitä rajoja ole koskaan ollutkaan. Sama vesi kulkee meissä ja soissa. Sama vesi kulkee soissa, kahlaajalinnuissa, saroissa ja ohi suhahtavan auton jäähdyttimessä.

Suot kuitenkin toimivat perustavanlaatuisella tavalla toisin kuin me muut: ne puhdistavat veden.

Tämä Lakkasuokin on kuin valtava suodatin. Se sitoo valumavesistä ravinteita ja kiintoaineita, estää niitä pääsemästä jokiin ja järviin. Suodattaminen on monimutkaista, mutta suo osaa sen.

Suo on meille elintärkeä.

Taas olemme Lakkasuolla, nyt Konilammella, jossa hyllyy kasveista ja juurista solmiutunut maapatja. Se kasvaa etenkin saraa, onttovartista heinäkasvia.

Näen kasveista vain korkeimman laen, loput 90 prosenttia on piilossa kuin jäävuori meressä.

Patja kannattelee Vasanderia ja minua.

”Luonnon turvaverkko”, Vasander sanoo ja kulkee askel keinuen eteenpäin.

Pelottaa mennä lähemmäs lammen reunaa, mutta jos jään seisomaan paikoilleni, alan hitaasti vajota. En kuitenkaan voi hulahtaa veteen kasvien läpi, näin Vasander kertoo.

Kuuntele, mitä Harri Vasander kertoo suohon putoamisesta.

Vaikka kävelemme kuinka varmoin askelin tahansa, patja ei pidä meitä turvassa, jos olemme uhkarohkeita ja menemme reunalle. Silloin kasvipatja voi keikahtaa.

Jos kuljen liian lähelle reunaa, aluetta, jossa kasvillisuus loppuu, vehkakasvustosta pääsee myös läpi. Silloin putoan kuin avantoon.

”Siellä on pimeää”, Vasander sanoo.

”Pitäisi yrittää saada kasvillisuudesta kiinni, löytää jostain aukko ja potkia jaloilla kovasti niin, että saisi vedettyä itsensä rahkasammalen päälle.”

Tätä Vasander ei kuitenkaan ole koskaan kokeillut. Hän keikuttaa rennosti patjaa, on ollut täällä ennenkin, ensimmäistä kertaa 1970-luvulla, jolloin ruskea, lähdevettä pulppuava lampi oli paljon nykyistä suurempi.

Vasander vaikuttaa innostuneelta.

”Eikö ole hieno paikka! Erittäin monipuolinen!”

Tällaisia suot ovat, kaikki omanlaisiaan. Nyt Suomen suoluontotyypeistä noin puolet on uhanalaisia.

Kun suoluonnot köyhtyvät ja hupenevat, lajien kirjo kapenee. Suolajit ovat erikoistuneita. Kun eri lajien elintila vähenee ja populaatiot elävät yhä ahtaammin, lajien sietokyky erilaisia tulevaisuuden muutoksia vastaan heikentyy.

Siksi suolla on väliä.

Suot ovat osa ihmistenkin turvaverkkoa.

Pian Konilampi katoaa. Juuri tällä hetkellä tätä on vaikea uskoa, sillä näen auringon valossa kimaltelevan lammen.

”Lämpötila vaikuttaa vehkojen ja sarojen kasvuun positiivisesti. Parinkymmenen vuoden päästä tässä on pieni aukko enää”, Vasander arvioi.

Kasvit ovat vallanneet tilaa, sillä viime vuodet ovat olleet ennätyslämpimiä. Lisäksi lammen umpeenkasvu kiihtyy, kun se on edennyt riittävän pitkälle.

Se on luonnossa tavallista: kun jokin kehityskulku etenee tietyn kynnyksen yli, se voimistuu.

”Kun vehkat ja sarat kasvavat veden päälle, siihen tulee rahkasammal väliin. Vähitellen lammesta tulee käveltävä”, Vasander sanoo.

Luonto muuttuu koko ajan, liikkuu, kasvaa ja kamppailee.

Tulevaisuuden ennustaminen on tietenkin mahdotonta ja muuttujia on paljon.

”Pohjoisen valtavat ikiroutasuot sulavat ja päästävät ilmakehään aiempaa enemmän metaania. Siihen liittyy paljon kysymysmerkkejä.”

Se on selvää, että ilmasto lämpenee. Kun lämpötila nousee, vettä haihtuu aiempaa enemmän ja soiden vesivarannot hupenevat.

Samalla sademäärä saattaa lisääntyä. 

”Vaikka jotkin alueet täällä Lakkasuolla voivat vettyä, tutkimusten mukaan suon kuivuminen on kuitenkin todennäköisempää”, Vasander sanoo.

Jos sateen määrä vähentyisi pitkällä aikavälillä, myös pohjavesivarannot hupenevat.

Kun suolla kiertää vähemmän vettä, rahkasammaleiden kasvu heikkenee.

Rahkasammalet voivat myös kuivua. Ne voivat korvautua toisilla lajeilla, kuten metsäsammaleilla, jotka eivät rakenna hiilivarastoa, kuten rahkasammalet tekevät.

Tietysti luonto muuttuu koko ajan, liikkuu, kasvaa ja kamppailee. Ilmastokaan ei muutu Lakkasuolla ensimmäistä kertaa.

Kuitenkin viimeisimmän jääkauden jälkeen ilmaston luonnollinen vaihtelu on ollut melko vähäistä.

Nyt lämpeneminen on nopeampaa kuin jääkauden väistyessä. Tähän vauhtiin ekosysteemien ja ihmiskunnan on vaikeaa sopeutua.

Muutosvauhti horjuttaa ekosysteemejä. Osa lajeista korvautuu toisilla lajeilla. Moni elämä päättyy.

Entä kuinka käy männyn? Sen rahkarämeellä seisovan puun, joka on aloittanut kasvunsa kolmesataa vuotta sitten, 1700-luvun alkupuolella?

Kun lämpötila kasvaa vähänkin, männyistä tulee aiempaa suurikokoisempia. 

”Tänne kasvaa myös enemmän puun taimia ja avonaisesta suosta tulee nykyistä suljetumpi. Toisaalta suon pinnan alle mahtuu juuria vain rajallisesti”, Vasander sanoo.

Nyt mänty on kuitenkin elinkaarensa loppupäässä. Se seisoo keskellä tapahtumaketjua, joka päättyy kuolemaan: kun turve kerrostuu ja juuret jäävät liian syvälle märkään maahan, puu alkaa kitua. Se keloutuu, ehkä kaatuu, ja painuu sitten turpeeseen.

Siellä se säilyy, jos vain suo säilyy.

Jos tuhannen vuoden kuluttua tällä planeetalla vielä elää ihmisiä, he voivat löytää männyn märän turpeen sisältä ja tunnistaa sen. Pinus sylvestris. 

Artikkelia varten on haastateltu Harri Vasanderin lisäksi kosteikkoarkeologi Satu Koivistoa. Muut lähteet: Jukka Laine et al: Lakkasuo — opas suon ekosysteemiin (2002). Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. Kertomuksia katoamisista (2019).

Suometsätieteen emeritusprofessori Harri Vasander ja toimittaja Suvi Sinervo Vantaan Isosuolla.
Kuva: Ari Räsänen

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee

Testiartikkeli: audiot

Alla oli kaivuri, edessä suo ja vapaus. Peruskoulun jälkeiset opinnot eivät tulleet nuorelle Jari Perälälle mieleenkään, kun hänelle sanottiin, että suolla töitä riittäisi puoleksi vuosisadaksi. ”En olisi arvannut, että millä tavalla!”

Teksti Suvi Sinervo Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 8 min

Joillekin appelsiinit olivat unelmaa, toisille kodinkoneet. Monet muuttivat maalta kaupunkiin, ja katsoivat kodeissaan televisiota, josta näkyi myös mainoksia. Ostakaa, uusinta uutta, viimeistä huutoa!

Sotien jälkeen metalliteollisuutta ja energian tuotantoa oli uudistettu. Suomi muuttui maatalousvaltaisesta maasta teollisuusmaaksi, talous koheni kohisten, ja 1960-luvulla puhuttiin hyvinvointivaltion luomisesta.

Sitten talouden kehitys katkesi. Globaali öljykriisi 1970-luvun alussa pelotti joitakuita, mutta ei erityisemmin Jari Perälää.

Hän oli varhaisteini Kihniön maaseudulta. Perheessä harjoitettiin pienimuotoista maataloutta ja lapsia oli kaikkiaan yhdeksän. Jari ajeli toisinaan Fordson Majoria ja katseli toimeliaita sisaruksiaan vähän ylöspäin.

Hän oli perheensä nuorin.

”Isä vähän niin kuin pakottikin traktorin kanssa pellolle, koska olin meistä ainut, joka oli vielä kotona”, Perälä muistelee nyt.

Silloin hänen unelmansa oli oma ajokortti. Kun hän saisi kortin, hän pääsisi töihin, josta saisi palkkaa.

Samoihin aikoihin, kun Jari autteli veljeään vaihtamaan teloja, Suomessa koettiin vahvasti, että valtion tulee ohjata energiapolitiikkaa. Vapoa eli Valtion polttoainetoimistoa rahoitettiin ja verotukia jaettiin. Järjestelmä rakennettiin niin, että turvetuotannon keskeisessä osassa olivat alihankkijat ja yritykset.

Sellaiset, kuten Jarin isoveli Ensio. Hän oli viisi vuotta Jaria vanhempi ja jo maansiirtoalan yrittäjä. Muita vaihtoehtoja ei ehkä paljoa olisi ollutkaan, sillä Kihniön lähiseuduilla oli työpaikkoja vain vähän. Sen sijaan märkää hetteikköä, maan ja veden sekamelskaa, oli lähes loppumattomasti. Lisäksi öljykriisi oli saanut turvetuotannon käynnistymään toden teolla Suomessa, jonka pinta-alasta suota oli valtavasti eli kolmannes.

1970-luvun Suomessa turpeen nostaminen merkitsi edistystä: kun turve nousi suosta, talous nousi koko maassa.

Tällaisessa maisemassa Jari kasvoi.

Paikoin maisema oli itse asiassa samankaltainen kuin se on nyt, ainakin, kun katsoo lähelle. Pihapiiri on sama kuin silloin, ja pihalla on samankaltainen traktori kuin viitisenkymmentä vuotta sitten.

Puolen vuosisadan aikana on paljon tietenkin myös muuttunut: Jari Perälä on perustanut perheen, uusi talo on noussut vanhan viereen, ja lapsia on syntynyt ja kasvanut ja muuttanut kaupunkeihin, joissa työpaikat ovat edelleen.

”No, tiet olivat silloin huonompia kuin nykyään”, hän sanoo.

Kun Jari oli 15-vuotias, hän lähti kaivurin selässä kotipihasta kohti sellaista huonohkoa soratietä. Määränpäänä oli tontti, johon hän alkoi kaivaa huvilan pohjaa melko korkealla 18 markan tuntipalkalla.

”Koetin päästä täällä yksin mäkiä ylös isolla koneella, jonka nokka nousee. Se oli hurjaa!”

Se oli myös unelmaa. Hänellä oli tuore ajokortti ja edessä kaikki.

“Me kaivettiin ne ojat kaikki. Se oli kivaa hommaa.”

Vielä parempaa oli kuitenkin tuloillaan. Kun Vapo alkoi kaivaa Parkanon luoteisosassa sijaitsevaa, yli sadan hehtaarin laajuista Sompanevaa, kodin lähelle avautui jättimäinen työmaa.

”Sillon velipoika sanoi, että sinä lähdet minulle töihin.”

Tästä alkoi 17-vuotiaan Jarin ura.

Suolla työn jäljen saattoi nähdä nopeasti. Kun maa oli sopivan pehmeää, veljekset kaivoivat ojia kilpaa.

”Kaivoin 1500 metriä ojaa iltakuuden ja aamukuuden välillä. Sitten Ensio tuli aamulla kuudelta päivävuoroon ja kaivoi 1600 metriä. Hän ylitti!”

Kuuntele, mitä Jari Perälä kertoo kaivuuvauhdistaan:

Perälä kertoo, kuinka työnjohtajat kehuivat, kuinka ”näillä soilla on pojat teille töitä viideksikymmeneksi vuodeksi”. Parkano olikin yksi Suomen soisimmista alueista, jos pohjoisen soita ei lasketa mukaan.

Kesäaikaan oli ihan tavallista kaivaa kolmekin viikkoa putkeen. Peruskoulun jälkeiset opinnot eivät tulleet nuorelle Jarille mieleenkään. Edessä oli suo ja vapaus.

”Sompaneva kaivettiin auki, se oli iso neva. Sitten siinä oli Hanhineva vierellä, ja me kaivettiin ne ojat kaikki. Se oli kivaa hommaa.”

Perälän kaverit ihmettelivät, kuinka hän uskaltaa ajaa painavan koneen nevalle, eikä pelkää vajoamista pimeään maahan. Pari kertaa hän pelästyikin — ei niinkään itsensä puolesta, vaan kaivurin takia.

”Kahden aikaan yöllä siellä suolla maa alkoi hyllyä alla. Neva oli niin löysää, ettei sieltä mitään ojaa tullut. Kun vedin naarmun suon pintaan, suon kansi ikään kuin meni rikki, vesipatsas alkoi nousta ja kone vajota.”

Perälä sai siirrettyä koneen turvaan, mutta siltä yöltä kaivaminen loppui, kunnes taas seuraavana päivänä jatkui.

Aina kaivettiin, kun puhelin soi ja jollakulla oli kaivettavaa.

Kymmenen kilometrin päässä kotitalosta Perälällä on omakin suo. Myös sen hän on ojittanut, vuonna 1984. Tarkoituksena oli, että suo kuivuisi ja rahkasammalta kasvava neva alkaisi tuottaa laadukkaita puita.

Toisin kävi. Ilmakuvista Perälä on nähnyt, ettei alueella paikoin kasva puita ollenkaan: vetisessä maassa puiden juuret tukehtuvat.

Tämä on tavallinen tarina. Yli puolet Suomen suoalasta on ojitettu juuri metsänkasvatusta varten, ja yleensä valtion tuella. Suureen osaan soita metsä on kuitenkin kasvanut niin huonosti, ettei sitä ole ollut kannattavaa hyödyntää taloudellisesti. Vuonna 2013 Metsäntutkimuslaitos laski, että Suomessa on ojitettu turhaan jopa miljoona hehtaaria suota.

Näin jälkikäteen Perälä onkin ajatellut, että tämän oman suon kohdalla ojittamisen olisi voinut jättää myös tekemättä.

”Mutta kun itsellä oli kone ja oli sitä aikaa tietysti, niin lähdin kaivamaan.”

Ihanteellinen maa ei ollut märkää, vaan taloudellisesti kannattavaa: metsää, peltoa tai energiaa tuottavaa turvesuota. Perälä arvelee, että hän on elämänsä aikana ojittanut kaikilla Kihniön ja Parkanon soilla. Lisäksi hän on käynyt hommissa Virtain puolella.

”Silloin oli se juttu, että kaikki kosteat paikat pitää yrittää saada kuiviksi”, hän sanoo.

Edes suohon kaivettuun ojaan ei mielellään saanut jäädä vettä.

”Silloin ei ajateltu vesistöjen suojelua, vaan ainoastaan sitä, miten saadaan vesi sieltä pois. Ainakin itsellä oli sellainen tyyli, että kun kahvitunti alkoi, kävin päästämässä padon auki niin, että pääsisi virtaavaan veteen ne kaikki moskat sieltä ojasta.”

Maailma on muuttunut viidessäkymmenessä vuodessa tietysti, ja saattaa olla, että tänä aikana myös Jari Perälä on muuttunut hieman. Hän kertoo toista kilometriä pitkistä luotisuorista ojista, jollaisia hän tavoitteli nuorena kaivinkoneenkuljettajana.

Enää hän ei ihannoi sellaisia.

Perälä arvioi, että ajattelun muuttumiseen on saattanut vaikuttaa televisio. Hän on seurannut soiden käyttöä koskevia keskusteluja, joissa suot ovat Suomen suurin hiilivarasto, eivätkä vain taloudellisesti hyödynnettävä resurssi. Vaikutuksensa on ollut myös kursseilla, joita Metsähallitus alkoi järjestää verkossa tämän vuosituhannen puolella. Kursseilla puhuttiin esimerkiksi siitä, että ojien päihin tarvitaan lietekuoppia.

”Kuitenkin vasta noin kymmenen vuoden sisällä on todella alkanut muuttua se ajattelutapa ja hommat käytännössä.”

Nykyään Perälä täyttää aiemmin kaivamiaan ojia. Ennallistamisen tarkoitus on, että suo palautuisi mahdollisimman luonnontilaiseksi ja suolla liikkuisi vesi. Kun vedenpinnan taso kohoaa, soille tyypilliset lajit alkavat palautua ja turpeen muodostuminen käynnistyy uudelleen.

”Että se on mennyt päälaelleen se homma.”

Mutta ympäristöherätyksestä hän ei puhu. Jos jokin yksityinen taho tarjoaisi hänelle nyt pestiä suon ojittajana, hän ottaisi tehtävän luultavasti vastaan: töihin mennään, kun töitä tarjotaan, ja toisaalta YEL-maksuja on tullut makseltua vähänlaisesti.

”Mutta neuvoisin maanomistajaa siinä, että kuinka voisi ottaa huomioon vesiensuojelua ja onko tämä ojittaminen paras ratkaisu nyt kuitenkaan.”

Olemme taas keskellä energiakriisiä, kuten 1970-luvulla, mutta nyt ilmastokriisi tuo solmuun oman lenkkinsä. Turve aiheuttaa kohtuuttomasti päästöjä suhteessa sen pieneen osuuteen Suomen energiantuotannossa, ja ilmastotavoitteiden vuoksi Suomessa ollaan luopumassa myös kivihiilen polttamisesta.

Toisaalta turpeella on keskeinen rooli huoltovarmuudessa, ja turpeen energiakäyttöä saatetaan korvata puulla, metsää hakkaamalla.

Suomessa on yhtä kaikki linjattu, että turpeen käyttö pyritään puolittamaan vuoteen 2030 mennessä, ja sen jälkeen siitä aiotaan luopua nopealla tahdilla kokonaan. Päästöoikeuden hintojen nousu ja energia-alan toimijoiden ennakoiva päätöksenteko ovat kuitenkin johtaneet siihen, että turvetuotannon alasajo on toteutunut suunniteltua nopeammin. Neova-nimellä toimiva entinen Vapo lopettaa energiaturpeen tuottamisen jo vuoden 2022 aikana.

”Sen sijaan kosteikkojen perustamiseen voi saada tukia”, Jari Perälä sanoo.

Ainoa varmasti toimiva tapa estää turpeen hajoamisen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä on peittää se jälleen vedellä. Tarvitaan suohon tottuneita kaivinkoneenkuljettajia, kun turpeennostopaikasta kaivetaan lintukosteikko tai alue ennallistetaan takaisin suoksi.

“Hänen leivissään olen saanut olla taiteilija.”

Siihen, että Jari Perälä nykyään ennallistaa soita, liittyy myös onnekas sattuma.

”Olin Parkanon Kuivasjärvellä ja hommia siinä tehtiin, veneenlaskupaikkoja ja sorsa-allikoita. Tapasin Tero Mustosen, jolla oli mökki siellä.”

Mustonen on luonnonelinympäristöjä ennallistavan osuuskunta Lumimuutoksen puheenjohtaja. Hän on myös yksi hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneeli IPCC:n tuoreimman raportin pääkirjoittajista. Raportti on koko maailman vaikutusvaltaisin tiedeprojekti, joka ohjaa kansainvälistä ilmastopolitiikkaa.

Lisäksi Mustonen oli Perälän mielestä mukava mies.

”Mustonen luotti minuun ja antoi vapaat kädet suunnitella kosteikkoja oman osaamiseni mukaan. Hänen leivissään olen saanut olla taiteilija”, Perälä nauraa.

Sitten hän nauraa yhä enemmän.

”Ensimmäisellä työmaalla työnantajat kehuivat, että näillä soilla riittää töitä viideksikymmeneksi vuodeksi. Oikeassa olivat, mutta en olisi arvannut, että millä tavalla!”

Mikä sitten on todella saanut Jari Perälän hakemaan suolta leivän 50 vuoden ajan ja jatkamaan töitä soilla yhä edelleen?

Hän pitää suosta, sen väkevistä tuoksuista ja siitä, kuinka silmä lepää maisemassa. Erityisesti hän kuitenkin tuntuu pitävän kaivamisesta.

Kaivinkoneen käyttäminen kiinnosti häntä 15-vuotiaana. Kaivinkone tuntui hyvältä silloin, kun hän sai nuorena kaivaa ojia pehmeään suohon. Se tuntuu mielekkäältä nyt, kun hän ennallistaa soita.

Pehmeällä suoalustalla on kasvanut taito hallita isoa konetta. Tästä taidosta hän on selvästi ylpeä, ja siitäkin, että on pystynyt hankkimaan aikanaan useamman uuden kaivinkoneen. Vielä äskettäin hänellä oli kolme 15 tonnista kaivuria, mutta ne hän on myynyt itseään nuoremmalle yrittäjälle. Nyt hänen omalla pihallaan seisoo enää pieni 5,5 tonninen tela-alustainen Kubota.

”Mutta tämä tekniikka, niin,” hän tunnustaa. “Siitä meidän ei kannata jutella, sillä siitä en ole ikänä ollut niin kuin kiinnostunut.”

Mikä Jari Perälää sitten kiinnostaa? Se, kuinka kaivinkone liikkuu ja mitä sillä voi tehdä. Suuren koneen jouheus, liikkeen luontevuus ja se, kuinka harjoittelu on johtanut osaamiseen.

”Pääsee pois kotoa, eikä mitään tuskaa ole mennä minnekään sillä. Pääsen minne vain ja hallitsen liikkeet. Joskus tuntuu, kuin kaivinkone tanssisi allani.”

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee

Kuuntele äänitarinat

Kokemusten keräilijä

Kun suot ja lajit harvinaistuvat, myös ihmisen suokokemus, yksitoikkoinen ja kokonaisvaltainen uppoutuminen, käy uhanalaiseksi. L. V. Maa tallentaa kokemuksia suolta.

Teksti Mikko Pelttari, Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 10 min

”Lapsena halusin pukeutua koulun näytelmässä kuuseksi, ja ihmettelin, miksei siihen rooliin ollut tunkua”, sanoo L. V. Maa.

L. V. Maan suhde luontoon ei syntynyt luontoa ”harrastamalla”. Hän ei keräillyt perhosia tai bongaillut lintuja. Luontosuhde alkoi halusta olla jotakin muuta kuin ihminen.

”Koin luonnon vahvasti. Minulla oli esimerkiksi sammakkovaihe ja lepakkovaihe. Kun näin kuvia öljyyn tahriintuneista linnuista, tunsin syyllisyyttä ihmisyydestä.”

L. V. Maa on kotoisin Pirkanmaan Valkeakoskelta. Nuoruuteen kuului sykähdyttäviä luontomuistoja retkiltä Seitsemisiin tai muihin maakunnan kansallispuistoihin. 

Nykyisin hän asuu Oulussa. Viimeiset kuusi vuotta hän on työssään viettänyt – ainakin lähes koko lumettoman ajan – Kainuun ja Lapin metsissä ja soilla. Maisema on kovin erilainen kuin se, mihin hän lapsuudessaan tottui, mutta siitä on tullut sielunmaisema.

”Etelä-Suomen luonto on pienipiirteisempää ja jotenkin levottomampaa, täällä maisemien laajuus sykähdyttää”, L. V. Maa sanoo.

Vaikka nytkin olemme työmatkalla, L. V. Maa käyttää mielellään taiteilijanimeä koko nimen sijaan. Ei siksi, että työssä olisi mitään salattavaa.

”Soilla ja metsissä kulkiessa olen alkanut etääntyä siitä ajatuksesta, että nämä kokemukset liittyvät juuri minuun. Siksi suokokemuksesta puhuttaessa tuntuu jotenkin oikealta toimia nimettömänä, ja taiteilijanimi liittyy juuri soihin”, hän sanoo.

”Mulla on aina ollut tarve haastaa kauniin maiseman normia.”

L. V. Maata vetävät luontoon yhä samankaltaiset tuntemukset kuin lapsenakin: vahvat, omaa minuuttakin pakenevat kokemukset ja ympäristöön uppoutuminen, maaston taju.

”Kun on parikin tuntia yksin laajalla suoalueella, niin pitää kyllä olla sinut maiseman tyhjyyden kanssa. Ja oman tyhjyyden. Ensimmäisillä kerroilla minulla oli sellaisessa avaruudessa aika avuton olo. Siinä halusi mennä syömään eväitä minkä tahansa männyn juurelle, jotta olisi edes joku kiintopiste.”

Nyttemmin L. V. Maa ei enää kaipaa niin vahvasti tuollaista turvaa. Hän on alkanut nauttia tyhjyydestä. Itsensä kadottaminen auttaa löytämään luonnosta sellaista, mikä ei liity juuri häneen.

Läts, läts, läts…

L. V. Maan suoaskel on tasatahtinen, etenevä ja ilmeisen väsymätön. Tai on melkein.

”Joskus pitkän päivän jälkeen, kun pääsee maantielle, maa tuntuu keinuvan kuin luistelun jälkeen. Lonkankoukistajat ovat kovilla”, L. V. Maa sanoo.

Päivämatkat soilla ovat pitkiä ja mutkittelevia. Suo ohjaa kulkua, kun etäältä ei aina näe, missä kohdin kulkevat kuivat jänteet ja koska ylipääsemätön rimpi katkaisee matkan. Joskus on käännyttävä ja mentävä toista tietä. Hyttysistä ei kannata liikaa välittää, eikä siitäkään, että sukat kastuvat.

”Kun saapas lopulta hörppää, ja on koko päivän varonut, se on melkein helpotus. Että tässä se nyt sitten on.”

L. V. Maa kulkee soiden laveissa maisemissa pitkiä päivämatkoja. Hän tulee suolle etsiäkseen ja keräilläkseen kahdenlaisia asioita.

Ensinnäkin hänellä on palkkatyö, määränpää ja tavoite luontokartoittajana. Hänen täytyy löytää tietyt paikat ja kerätä dataa, tehdä havaintoja ja tulkintoja.

Toisekseen hän etsii kokemuksia ja tuntemuksia. Matkoilta on alkanut syntyä esseitä, valokuvia ja runoja. L. V. Maakin on taiteilijanimi, jolla hän on kirjoittanut lehtiin ja julkaissut muuta taidettaan. Hän on nimenomaan keräilijä, sillä hän ei halua pakottaa tai metsästää luonnosta elämyksiä, vaan saada luonnosta sen, mitä sillä on annettavana.

”Nautin maastossa olemisesta enemmän töissä tai vapaaehtoishommissa kuin retkeillessäni omalla ajalla. Silloin, kun ei itse päätä minne menee ja kulkee vailla ennakko-odotuksia, luonnossa voi havahduttaa lähes mikä tahansa.”

Läts, läts, läts…

”Lähdetään tästä vain tuonnepäin…”

Olemme Karsikkovaaralla, loivasti etelään viettävällä aapasuolla Suomen soisimmassa kunnassa Pudasjärvellä. Tämä paikka on yksi  L. V. Maan kesäkauden kartoituskohteista. Karsikkovaaralla hänen halutaan käyvän, koska Metsähallituksen luontopalvelut, hänen työnantajansa, seuraa omistamiensa luontokohteiden tilaa ja kehitystä.

Töissä häntä ei tokikaan puhutella taiteilijanimellä.

“Niin, töissä olen Laura.”

Laura opiskeli biologiksi Oulun yliopistossa. Laitoksella ekologia oli ilmiselvä suuntautumisvaihtoehto, eikä laboratoriossa työskentely genetiikan tai fysiologian parissa tuntunut koskaan mahdolliselta. Piti valita saappaat eikä valkotakkia.

”Mieluummin olisin sitten vaikka opiskellut tähtitiedettä. Sanon aina, että tämä maastoon hakeutuminen oli hengellinen pakkoratkaisu, ja se on vitsi vain puoliksi.”

Laura muistelee, että viime käynnillään Karsikkovaaralla hän löysi aiemmin kartoittamattoman muuttohaukan pesän. Pesän paikka jää tällä kertaa kuitenkin taakse, koska määränpää on muualla.

Kuuntele Lauran kokemus suolta:

”Tässä on ensimmäinen kuvio”, Laura sanoo ja seisahtaa.

”Kuvio” tarkoittaa rajattua maastoaluetta, josta halutaan kerätä seurantatietoja: mikä on alueen luontotyyppi, mitä kaikkea siellä kasvaa, miltä siellä näyttää. 

Lauran vyöllä riippuu maastokartoittajan työkalu, raskas gps-laite, josta tarkistetaan kohteet ja johon merkitään havainnot. Peukalot alkavat painella tottuneesti kankean oloista kosketusnäyttöä.

”No tämä on siis räme, tuossa kasvaa mäntyä. Onko sitten varsinainen räme vai välipintasuo? Hmm, tuossa on tupasvillaa ja lisätietoihin laitan, että rahkaisuutta löytyy. Vähäravinteinen tämä on myös, täältä puuttuu ravinteikkaiden soiden lajeja…”

Havainnointi vaikuttaa helpolta, kun varmat tunnistukset onnistuvat laajoilla silmäyksillä ja nopeasti. Tämä on asiantuntijan tietotyötä. Välillä Laura kumartuu, katsoo lähempää, haistaa. 

”Tosi miellyttävä tämä suon tuoksu. Siinä on häivähdys lakritsia. Se tulee varmaankin rahkaturpeesta, vaikka ei turve itsessään tältä haise.”

Tänään Laura kartoittaa useita kuvioita. Soita Karsikkovaaralla on monenlaisia: on rämeikköistä harvaa puustoa, upottavia rimpiä ja avaraa avosuota. Tämänlaiset aapasuokokonaisuudet ovat tyypillisiä Kainuussa, Oulun läänissä ja Pohjois-Suomessa laajemmin. Siis sillä alueella, jossa Laura liikkuu.

”Luontoarvoja on näillä alueilla paljon, mutta on kova metsien käyttöpainekin”, Laura sanoo. 

Luontoarvoja ovat muun muassa nevalle kokoontuneet kahlaajat, hennonpinkit suokukat ja moninaiset sammalet. Vaikka erityisetkin luontoarvot paljastuvat juuri kartoitustyön avulla, varsinaista suojelutyötä kartoittaminen ei ole.

”Suojelu tarvitsee tietoa. Pitää olla paljon havaintoja, että osataan sanoa, onko jokin laji tai luontotyyppi uhanalainen. Mutta nämä alueet, joilla käyn, eivät ole suoran uhan alla. Tavallaan näiden alueiden kartoittaminen ei pelasta mitään.”

Sellaisia metsiä, joita hakkuut uhkaavat, kartoittavat monet vapaaehtoiset metsäaktivistit. Joskus lajiston kartoittaminen voi auttaa lykkäämään arvometsien hakkuita tai suojelemaan alueen. Laura pitää luontojärjestöjen työtä tärkeänä, koska paljon vanhoja, monimuotoisia soita ja metsiä on vailla suojelua. 

”Olen osallistunut joskus järjestöjen kartoituskursseille, ja olen siellä sitten jakanut myös omaa osaamistani muiden käyttöön. Ajattelen, että se kuuluu vastuuseeni.”

Erityisen hyvin hän tuntee sammalet ja jäkälät. Harvinaisimmat ovat pieniä ja piilottelevia ja kasvavat vain hyvin erityisissä mikroympäristöissä.

”Minua viehättää, että sammalet eivät ole mitään karismaattisia lajeja, vaan niiden löytämiseksi ja tunnistamiseksi täytyy nähdä vaivaa.”

Joskus töihin mennään suojeluarvojen perässä etsimään niin sanottuja ”lajikohteita”. Silloin etsitään jonkin harvinaisen lajin tunnettua esiintymää. 

Jotta soiden laajuudesta voisi löytää pientä, silmän pitää toimia monella eri tasolla: pitää etsiä mahdollisia kasvupaikkoja laajalti, sitten mennä lähelle. Edellisenä vuonna Laura löysi Kuusamosta erään puron ylle kaatuneen lahopuun rungosta heleäkinnassammaleen (Scapania glaucocephala), jota oli löydetty Suomesta aiemmin vain kerran vuonna 2012.

”Tällaisista löydöistä todella haltioituu. Lajit näyttävät usein päällisin puolin ihan samoilta keskenään, ja sitten huomaa pieniä eroja, joskus vasta mikroskoopissa.” 

”Kun telkkä lähtee lentoon, miettii mihin sitä tarvitsee edes musiikkia, kun on tämä.”

Laura aloitti biologin töissä kesällä 2014, valtakunnallisissa suoinventoinneissa. Tuolloin iso joukko biologeja pyrki tunnistamaan ja kartoittamaan Suomen arvokkaimmat ja eniten suojelua kaipaavat suoalueet, olivatpa ne sitten julkisessa tai yksityisessä omistuksessa. Tavoitteena oli saada aikaan valtakunnallinen soidensuojeluohjelma. 

Soidensuojeluohjelmaa ei tullut. Suurhankkeen hautaamisesta nousi poliittinen kohu ja valtakunnallinen puheenaihe. Suunnitelma muuttui silmänräpäyksessä. Kun Vihreät lähtivät Stubbin hallituksesta, ympäristöministeri vaihtui Ville Niinistöstä Sanni Grahn-Laasoseksi, ja ohjelma laimennettiin vapaaehtoisuuteen nojaavaksi ”soidensuojelun täydennysesitykseksi”. Haastattelulähteiden mukaan päätös oli yksinomaan poliittinen.

Ympäristöjärjestöt ja monet tutkijat olivat käärmeissään. Samoin oltiin huolissaan siitä, että kartoitustyö arvosoiden suojelemiseksi olisi mennyt hukkaan. Täydennysesityksen jälkeen ensimmäisinä vuosina soidensuojelu ei edistynytkään tavoitteiden mukaan, ja siinä kyse oli ennen kaikkea rahasta. Pääministeri Juha Sipilän hallituskaudella vapaaehtoiseen soidensuojeluun myönnettiin hyvin vähän resursseja. Ympäristöministeriön laatiman väliraportin mukaan suoluonnon tila heikentyi tuona aikana entisestään. 

Nyt tilanne on parempi, sanoo ympäristöneuvos Päivi Gummerus-Rautiainen ympäristöministeriöstä. Gummerus-Rautiainen toimii Helmi -elinympäristöohjelman ohjelmapäällikkönä, eli hän on vastuussa soidensuojelusta.

Vuonna 2019 käynnistynyt Helmi on tosiaan lisännyt soidensuojelua. Sen kautta on suojeltu 5000 — 6000 hehtaaria arvokkaita soita vuosittain. 

Soidensuojelu on yhä vapaaehtoisuuteen perustuvaa, mutta viime vuosina rahaa on budjetoitu maiden ostamiseen ja  rauhoituskorvausten maksamiseen suojeluhalukkaille maanomistajille. Rahaa annetaan myös ely-keskuksille, jotka kontaktoivat maanomistajia ja pyrkivät saamaan maita suojelluksi.

”Vapaaehtoisuus toimii, kun suojeluun on kylliksi resursseja. Hyvä puoli vapaaehtoisuudessa on sekin, että myös maanomistaja- ja metsätaloustahot suhtautuvat Helmi-ohjelmaan hyvin myönteisesti”, Gummerus-Rautiainen sanoo.

Soidensuojelu on yksi tärkeä työkalu suomalaisten suoekosysteemien turvaamiseksi. Syitä suojeluun onkin. Noin kaksi kolmannesta maamme soista on jo kuivattu. Toisaalta esimerkiksi turvetuotannossa on vain hyvin pieni osa suomalaisista soista. 

Iso osa soista on puustoisia. Siksi suoluonnon terveys riippuu muustakin kuin soidensuojelusta.

”Suurin osa suojelemattomista monimuotoisuudelle arvokkaista soistamme on puustoisia, ja metsien käyttö on niitä eniten uhkaava tekijä. Sillä on väliä soillekin, millä tavoin talousmetsiä käytetään”, sanoo ympäristöneuvos Gummerus-Rautiainen.

Soidensuojelu on erilaista kuin metsien, koska suota määrittää vesi. Suokokonaisuudet eivät noudattele maanomistusten rajoja, ja suojelun kannalta parasta on, jos suon mitään osaa ei ole kuivattu. Vesi liikkuu liukkaasti. Arvosoista tehdyt kartoitukset ovat siis tärkeitä, jotta asiantuntijat voivat ihannetilanteessa ottaa yhteyttä soiden kaikkiin maanomistajiin.

”Helmi-ohjelman apuna käytetään juuri niitä aineistoja, jotka kerättiin soidensuojeluohjelmaa varten”, Gummerus-Rautiainen sanoo.

Tauko.

L. V. Maa kaataa termospullosta kuumaa vettä teesaksien päälle teräsmukiin. Teehetket ovat tärkeitä. Nyt mukissa uuttuu ”aika räväkkä” vaahteransiemenillä savustettu keltainen tee, suosikkeja on myös männyllä savustettu lapsang souchong.

”Teemakunikin on maastoutunut”, L. V. Maa sanoo. ”Sitä kaipaa vahvoja makuja, kun ympäristössä on paljon meneillään. Sitten häiriöttömässä ympäristössä voi nauttia jotain tarkempaa aistimista vaativaa.”

Sama pätee muihinkin aisteihin. L. V. Maa sanoo, ettei oikeastaan kaipaa viihdykkeitä elämäänsä, päin vastoin.

”Olen viime aikoina tarkentunut kuuntelemaan lintujen siipien ääniä. Kun telkkä lähtee lentoon, miettii mihin sitä tarvitsee edes musiikkia, kun on tämä.”

Ympäristökriisien aikakaudella  taiteessa käsitellään usein ympäristökysymyksiä ja kritisoidaan välineellistä luontosuhdetta. Taiteen kokemuksellisuus kiinnostaa L. V. Maata.

”Pidän suufilaisten mystikkojen runoudesta, koska siinä ei keskitytä kokijaan itseensä. Vaikea sanoa konkreettisesti, mutta jotenkin semmoinen ei-inhimillisen imu on minussa jossain hyvin syvällä.”

L. V. Maa ei halua omissa töissään kuvata ”oikeaa” luontosuhdetta. Hänelle häilyvä hetki ja itse kokemus on tärkeintä. Hän ei myöskään halua kehottaa toimeen vaan pikemminkin osoittaa, että on mahdollista kokea.

”Silmätysten napakinnassammalen kanssa lumenviipymäkurussa tapahtuu katkos, ratkeaa nauru” (L. V. Maan tekstistä ”Laho, pimeä, haavat”, niin & näin 3/21)

”Oma tapa katsoa maisemaa on varmasti muuttunut, mutta kyllä mulla on aina ollut tarve haastaa sellaista kauniin maiseman normia. Että sitä helposti jättää valokuvaamatta jonkun tyypillisen hienon paikan, ja etsii jotain ihan muuta.”

Jotain ihan muuta voi soilla olla esimerkiksi ruoppaa: ruskeita, märkiä, paljaita turvepintoja. 

”Ruoppaan ei moni kiinnitä huomiota muuten kuin kulkuesteenä, mutta kun katsoo läheltä, voi nähdä neulasia, keloutuneen puunpalan, kahlaajien jälkiä tai poron luita.”

Läts, läts, läts…

”Tämä menee joutomaaksi, eli on puutonta suota… tupasvillaa tuossa, pienisarainen…”

Karsikkovaaran maastokeikan viimeinen kuvio on nyt kartoitettu. Seuraavaksi palataan autolle niin samaa reittiä kuin kuivemmat jänteet ja ylipääsemättömät rimmet suovat.

Viimeinen kohde on tällä kertaa aukean nevan kauemmalla laidalla. Sinne tarpoessa paita kastuu hikeen. Nevalta tämänkin suon vesitalous yltää laajalle, on valumaa ja laskupuroja. Suo nousee rinnettä, muuttuu rämeeksi ja levittäytyy pursuina maisemaan metsän puolelle. Suot elävät, vaikka hitaasti. Lammet voivat soistua, suon laidat kuivua. 

”Kun mietin suota mielessäni, niin kyllä ajattelen näitä avaria soita, joille linnut kerääntyvät. Ne ovat hyvin omalakisia paikkoja.”

Omapäistä ja -peräistä on myös soiden lajisto. Kirjo tapaa olla niukempaa kuin metsissä, mutta lajit sen sijaan ovat tyypillisesti hyvinkin erikoistuneita omiin ympäristöihinsä. Se tekee soidensuojelusta tärkeää. Suomen yli 50 suotyypistä 54 prosenttia on uhanlaisia ja 20 prosenttia silmälläpidettäviä. Tilanne ei lupaa hyvää suolajeille, joista 11 prosenttia on jo nyt uhanalaisia. 

Uhka ei ole väistynyt, vaikka suojelusta puhutaan ja sitä tehdään aiempaa painokkaammin. Erityisesti Etelä-Suomen suot ovat helisemässä kovan kuivauspaineen alla. Pohjoisimpia ikiroutaisia palsasoita uhkaa ilmaston lämpeneminen, monia puustoisia soita taloudellinen hyötykäyttö.

Ja suokokemus horjuu monimuotoisuuden mukana.

”Kynttiläkuuset ovat suosikkejani. Ne ovat melankolisia, karuja ja sitkeän sopeutuneita ympäristöönsä”, sanoo luontokartoittaja, joka lapsena halusi esiintyä kuusena.

”Kartoittajan työssä, niin haltioittavaa kuin se voikin olla, ei ole kyse elämästä ja kuolemasta, ’osallistumisesta myytteihin’, ellei vetäytyvien lajien tunnustamista lasketa antroposeenin edetessä myyttiseksi toiminnaksi.” (Laho, pimeä, haavat)

Suotyyppien köyhtyessä katoaa sekä ympäristöjä että ainutkertaisia lajeja. Ja silloin, kun suot ja lajit harvinaistuvat ja katoavat, myös suokokemus, yksitoikkoinen ja kokonaisvaltainen uppoutuminen, käy uhanalaiseksi.

”Joskus upottavalla suolla voi kulkea tuntikausia ilman, että maisema muuttuu. Se tuntuu pitkältä ajalta, ja voi kestää kauankin, että pääsee siihen suon olemisen rytmiin kiinni. Taivaanrannassa näkyy pari kurkea, ja ehkä jossain laulaa valkoviklo.”

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee

Tulevaisuuden turvehehtaarit

Turvepellot lämmittävät ilmastoa liikaa, ja kosteikkoviljely voisi auttaa. Miten siitä saadaan tuottoisaa maanviljelijälle? Rauno Haapalan Ingannevalla harjoitellaan isoja ratkaisuja.

Teksti Mikko Pelttari, Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 12 min

Soratie tuo pellon laitaan. Sarat vihertävät kuin missä tahansa pellossa. Rauno Haapala nousee autostaan. Hän kohottaa vihreää pressua, joka peittää pellon reunaan kasattua pulleaa aumaa. 

”Täällä sitä on!”

Peitteen alla on tummaa, kuohkeaa massaa kuin vielä keskenkäynyttä kompostia. Kasassa maatuu osa edellisen kesän ruokohelpisadosta. Sitä Haapala on kasvattanut viereisellä pellolla muutaman vuoden ajan.

Hän kääntää lippiksensä nurinpäin ja kauhaisee kourallisen nenänsä alle.

”Haistapa tuosta. On tämä vielä vähän karkeata.”

Tuoksuu maalta, pehmeältä ja raikkaalta. Ruokohelvestä on hyvää vauhtia tulossa kasvumultaa Haapalan puutarhalle, Raunon ja vaimonsa Leenan kesäkukkaviljelmille. 

Leijonanosa Haapalan pelloista kasvaa luomukauraa, mutta tällä pellolla kasvaa kauraa harvinaisempi heinäkasvi, ruokohelpi. Se viihtyy, koska viljelyalaa raidoittavat ojat on tukittu putkipadoin.

Vesi on nostettu pellon pinnan alla viljelykasvien juurakkoon asti. Tätä kutsutaan kosteikkoviljelyksi, ja se on seitsenkymppisen maanviljelijän uusin kokeilu.

”Enimmäkseen tästä meidän ruokohelvestä tehdään nyt karjatiloille kuiviketta, kun sille on ollut täällä päin kysyntää. Osasta sitten kokeillaan tätä turpeetonta kasvualustaa”, Haapala sanoo.

Maanviljelijälle ruokohelpi on satokasvi toisten joukossa. Maataloudelle se voi olla enemmän.

Kosteikkoviljelystä on lupailtu konstia, jolla suomalainen maatalous voisi vähentää ilmastopäästöjään. Suoturpeelle perustetut pellot kun ovat tuntuva kasvihuonekaasujen lähde, ja tämäkin pelto on  turvepelto. Rauno Haapala sanoo, että vaikka hän ymmärtää ilmastotavoitteiden tärkeyden, pellot ovat maanviljelijöille ensi sijassa elinkeino.

”Me viljelijät ollaan kuitenkin ruoantuottajia ja raaka-aineen tuottajia,  että se pitää muistaa, vaikka näissä asioissa ollaankin mukana.”

Ruokohelpeä kasvava pelto on nimeltään Inganneva. Se sijaitsee kolme kilometriä koilliseen Haapaloiden viljelemältä Kuuselan tilalta. Neva-nimi kertoo menneestä. Kun maa tuli Haapaloiden omistukseen 2000-luvulla, alue oli harvakseen ojitettua suota. 

Vuonna 2003 Haapala raivasi Ingannevan pelloksi ja kauralle. Vuonna 2019 ojia  alettiin padota reilulta neljältä hehtaarilta, ja vuonna 2021 veden pintaa nostettiin vielä yhdeksän hehtaarin alalla. Uudelleen kostuneelle Ingannevalle kylvettiin ruokohelpeä..

Turvetta Ingannevalla on puolesta puoleentoista metriin ylettyvä kerros, jonka alla on löysää iljaa, ja sen alla savi. Kaura ei märässä turpeessa viihtyisi, mutta ruokohelvelle olosuhteet ovat hyvät. 

Ruokohelpi on vahva heinäkasvi, joka viljeltynä voi kasvaa metrien korkuiseksi. Viljelyssä sen etuna on monivuotisuus: joka vuosi ei tarvitse kylvää, yhdellä kylvöllä voi pärjätä kymmenenkin vuotta.

”Se muistuttaa ulkonäöltään hieman timoteita mutta on tukevampi, ja lehdet ovat leveämpiä”, Rauno Haapala kertoo.

Kuuntele, mitä Rauno Haapala kertoo ruokohelven viljelystä:

Ruokohelven kysyntä kasvanee lähitulevaisuudessa. Valmistetaanpa siitä kuiviketta tai kasvumultaa, niin kummassakin tapauksessa se korvaa soista nostettavaa turvetta. Ja turpeen käyttöä Suomi haluaa vähentää. Ainakin toistaiseksi ruokohelpi on tuntunut Haapalasta fiksulta valinnalta.

”Helpi on helppo ottaa viljelyyn senkin takia, että se viihtyy näillä kosteilla paikoilla ihan luontaisesti”, Haapala sanoo.

Maanviljelijälle ruokohelpi on satokasvi toisten joukossa. Maataloudelle se voi olla enemmän.

Inganneva on pieni, mutta siellä harjoitellaan isoja ratkaisuja. Suurin osa Suomen peltoalasta on kivennäismaata, eli sellaista maannosta, jossa ei ole liiemmin eloperäistä ainesta. Kokonaan eloperäiselle maannokselle kuten turpeelle on perustettu noin kaksitoista prosenttia koko Suomen pelloista. Maantieteellisesti kuivatulle suolle raivattujen turvepeltojen osuus vaihtelee: Uudellamaalla niitä on vain pari prosenttia maakunnan kaikista pelloista, Lapissa noin kolmannes.

Kaksitoista prosenttia Suomen peltoalasta ei ole kovin paljon, mutta turvepelloilla on väliä juuri nyt. Turvepellot nimittäin lämmittävät ilmastoa siinä samalla, kun niitä viljellään.

Hehtaari kivennäismaalle raivattua peltoa on joko hiilen pieni nielu tai niukka hiilen päästäjä, eli melko lailla hiilineutraali. Hehtaari turvemaata sen sijaan päästää yli kolmen keskimääräisen suomalaisen hiilijalanjäljen verran lämmittäviä kaasuja ilmakehään joka vuosi.

Yhteenlaskettu määrä onkin suuri. Turvepelloista johtuu noin 60 prosenttia koko Suomen maatalouden ilmastopäästöistä.

Turvepellot ovat nyt kiusallisen kiireellinen keskusteluaihe. Ihmiskunta on polttanut fossiilisia polttoaineita, kaatanut metsiä ja raivannut suota kiihtyvällä tahdilla viimeisen 150 vuoden ajan. Tämän kehityksen takia kasvihuonekaasuja on ilmakehässä niin paljon, että jokaisesta päästölähteestä on tullut tärkeä.

Jos turvepellot saavat päästää hiiltä ilmakehään, ilmastonmuutoksen torjunnasta tulee muualla yhteiskunnassa yhä vaikeampaa. Ja kääntäen: kosteikkoviljely voisi olla yksi keino helpottaa sitä kiirettä, jolla esimerkiksi energiantuotannon tai liikenteen päästöjä pyritään ajamaan alas.

Jos turvepeltojen päästöjä voitaisiin vähentää, helpottuisi koko yhteiskunnan urakka.

Pohjanmaalla on paljon soita ja paljon peltoja. Suomen turvepelloista puolet sijaitsee Pohjanmaan kolmessa maakunnassa.

Haapaloilla on viljeltävänään 140 omaa peltohehtaaria ja parikymmentä lisäksi vuokralla. Niistä 80 hehtaaria on raivattu turvemaille. On rahkaturpeita ja saraturpeita, ja näistä maista Ingannevan reilu 13 hehtaaria on nyt kosteikkopeltoa.

Turvepeltoja ei pidetä siksi, että ne olisivat parempia kuin kivennäismaat. Turvemaa on toki ravinteikasta, mutta siinä on omat ongelmansa: isoimpana se, että sateisina kesinä turve pidättää runsaasti vettä ja on herkästi liian märkää sekä sadolle että raskaille maatalouskoneille.

Ingannevakaan ei ollut Rauno Haapalan pelloista parhaasta päästä. Siksi hänen oli helppo vastata kyllä, kun Luonnonvarakeskuksen tutkija Hanna Kekkonen otti yhteyttä, ja kysyi, josko Haapaloita kiinnostaisi kosteikkoviljely. Haapala saisi tutkijoilta apua, ja LUKE puolestaan toisi paikalle mittalaitteet ja saisi kokeilusta arvokasta tutkimustietoa.

”Hanna tunsi minut jo ennalta ja taisi tietää, että minä lähden helposti kaikenlaisiin hommiin mukaan”, Haapala sanoo ja nauraa.

Haapala onkin tykännyt kokeilla uutta. Puutarhurikoulussa tavanneet Haapalat ovat viljelleet Leenan kotitilaa Kuuselaa Siikajoen Paavolan kylässä vuodesta 1979. 

Maatilan yhteydessä pyöritetään yhä kesäkukkamyymälää ja sen kasvihuoneita, mutta viljeltykin on jo kuudella eri vuosikymmenellä. Yhdeksänkymmentäluvun alusta asti Kuusela on ollut luomutila.

”Olin jo opiskeluaikana kiinnostunut biodynaamisesta viljelystä, minulle tuli Demeter-lehtikin. Luomussa kiehtoi erityisesti se, ettei tarvitsisi käyttää torjunta-aineita ja kemikaaleja niin paljoa. Niitä käytin puutarhakoulussa ja muutaman kerran sain kauhean päänsäryn”, Haapala sanoo.

Haapala kokeilee, koska hän haluaa tehdä asioita sekä taloudellisesti että ekologisesti. Haapalan tilalla lehmistä on luovuttu, ja palkokasveista suunnattu nyt luomupuhdaskauraan. Kosteikkoviljely oli seuraava askel, koska se voi olla taloudellisestikin järkevää turvemaita viljeltäessä – ei vain siksi että haluttaisiin tehdä ympäristötekoja. 

Luomu ja muut kokeilut eivät ole Haapalaa kaduttaneet missään vaiheessa. Eivät varsinkaan nyt.

Kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on saanut lannoitteiden ja polttoaineen hinnat nousuun, luomuviljelijä on lähtökohtaisesti hyvässä asemassa. Luomussa lannoitteita käytetään maltillisesti, ja typensitojista ja monivuotisista ruohoista otetaan hyödyt irti. Maaperää osataan uudistaa ja pitää elävänä. 

”Näinä aikoina pitää vielä enemmän miettiä myös sitä, kuinka paljon ajaa koneilla pelloilla. Merkitsen kaikki ajot tarkasti muistiin. Mitä vähemmän pelloilla ajetaan, sitä parempi maaperällekin.”

Rauno Haapala on kosteikkoviljelijänä yksi ensimmäisistä, muttei takuulla viimeisistä. Niin uskoo kosteikkoviljelyä hänelle ehdottanut tutkija Hanna Kekkonen. Hän on turvepeltojen asiantuntija. 

Kosteikkoviljely ei ole ainoa keino, jolla maatalousmaan päästöjä pyritään vähentämään. Pellot olisi hyvä saada tehokkaaseen viljelykäyttöön, jotta maan tarve vähenisi. Kivennäismailla käynnistellään monissa hankkeissa hiiliviljelyä, eli sellaista maanviljelyn tapaa, jolla maaperästä voitaisiin tehdä hiilinieluja ja -varastoja.

”Tärkeätä olisi, että uusia turvepeltoja ei raivattaisi. Sitten olemassa oleville turvemaille pitäisi tehdä jotakin. Ainakaan yksivuotisia kasveja ei kannattaisi viljellä turvemailla, koska hiiltä vapautuu aina enemmän, kun maata muokataan”, Kekkonen sanoo.

Turvepeltoja on Suomessa 250 000 hehtaaria, ja niitä raivataan pelloiksi yhä tuhannesta kahteentuhanteen hehtaaria vuodessa. Teoriassa LUKEn laskelmien mukaan kosteikkoviljelyyn voitaisiin saada jopa 50 000 – 60 000 hehtaaria maata. Vuotuinen päästövähennys olisi valtava.

”Käytäntö on tietysti aina hieman toinen asia. Pitää ottaa huomioon se, mitä kannattaa missäkin viljellä, ja että markkinaketjut ovat kunnossa. Samoin eri alueiden hydrologia voi olla erilainen, ja kosteikoksi muuttaminen voi olla toisaalla helpompaa ja toisaalla hankalampaa”, Kekkonen sanoo.

Osa lopuista turvepelloista voisi ehkä jäädä monivuotiseen viljelyyn, osa voitaisiin viljelyä tehostamalla ja tukia suuntaamalla ottaa pois viljelykäytöstä. Hiilipäästöjen ja hiilensidonnan sitominen viljelyn tukiin on myös ratkaistava kysymys.

Jotta nämä toimet voitaisiin saada fiksusti täytäntöön, tarvitaan tietoa. Sitä LUKE kerää muun muassa Ingannevalta. Haapalan pellon patojen vierestä kohoaa muoviputkia, joiden kautta tutkijat mittaavat kaasupäästöjä. Kosteikkoviljelyn käytäntöjen toimivuudesta ja todellisista ilmastovaikutuksista halutaan tarkka kuva.

Kaupungista ei aina nähdä sitä, että maaseudulla kyllä tiedetään, miten toimia omien maiden kanssa.

Nykyisellään byrokratia ja tuottajahinnat tekevät viljelystä hankalaa. Puhuessaan keskuskauppojen vallasta ja EU:sta Haapala ei kiertele. Aivoon ottaa usein ja joskus rajustikin. 

”Me suomalaiset olemme luonteeltamme kilttejä ja tunnollisia. Sillä tavalla minäkin olen tehnyt, että pykäliä on kyllä noudatettu”, Haapala sanoo.

Haapalankin mailla kosteikkopeltoja on osin siksi, että hän sattuu vain, omien sanojensa mukaan, olemaan utelias ja kokeilunhaluinen. Häneltä kuitenkin riittää ymmärrystä niille viljelijöille, jotka eivät ole uudistusten eturintamassa. 

Jos viljelyä halutaan ohjata, hyvä kannustin olisi Haapalan mukaan raha: monikaan viljelijä ei hylkää tapojaan ja tottumuksiaan vain tehdäkseen ilmastotekoja.

Maatalouden ympäristötoimia kohtaan sitä paitsi piisaa vastustusta, ja vielä enemmän epäilyä.

”Se on varmaan tämä muutoksen pelko. Minä sanon ihan suoraan, että pelätään ja arvostellaan sitä mitä ei tunneta. Vaikka ymmärrettäisiinkin asia, niin sanotaan  että huomenna tai ylihuomenna ryhdytään”, Haapala sanoo.

Kiireestä ja hoputtamisesta Haapala ei pidä, vaikka ilmastonmuutoksen hillintä ja sopeutuminen pikatoimia vaativatkin. Hänestä tuntuu, että kaupungista käsin ei aina nähdä sitä, että maaseudulla kyllä tiedetään, miten toimia omien maiden kanssa halutaan toimia.

”Ymmärrän, että tässä on kiire, mutta tuntuu, että pitäisi olla malttia katsoa niitä keinoja, joilla päästään parempaan lopputulokseen.”

Ilmasto lämpenee ja Suomi on sitoutunut hillitsemään päästöjään. Siksi turvemaita ei voi viljellä tulevaisuudessa samoin kuin ennen.

Muutosta tukeakseen Luonnonvarakeskus tutkii päästöjen lisäksi myös sitä, mitä maanviljelijän kannattaisi kasvattaa kosteikoilla.

”Riippuu paljon paikasta. Perinteiset viljat eivät pärjää kosteikolla. Viljeltävä kasvi kannattaa valita alueen vesiolosuhteiden ja markkinaketjujen perusteella”, LUKEn Hanna Kekkonen sanoo.

Markkinaketjut ohjaavat viljelijää aina. Rauno Haapalan luomupuhdaskauran ostaa utajärveläinen Kinnusen mylly. Kosteikkopelloillaan hän päätyi ruokohelpeen, koska lähistöllä on karjatiloja, joille kuivattua helpeä voi myydä kuivikkeeksi. Turpeetonta kasvualustaa tehdään yhteistyössä Kiteen mato ja multa -yrityksen kanssa.

Eri satokasveista saatavilla oleva tieto on tärkeätä, ja voi helpottaa viljelijän harkintaa.

Ja vaihtoehtoja Hanna Kekkosen mukaan on. Märemmillä kosteikoilla voisi pärjätä järviruoko, josta voidaan valmistaa kasvualustaa puutarhoille. Järviruo’on korjuuseen soveltuvaa kalustoa sen sijaan on vielä vähän.

Karpalo voisi olla yksi mahdollinen ja arvokas kosteikkopeltojen satokasvi, samoin jotkut muut varvut.

Joillakin paikoilla hieskoivun tai pajun kasvattaminen voisi kannattaa. Ne kasvavat nopeasti ja sitovat hiiltä, niistä voi valmistaa haketta, kuiviketta tai biohiiltä. Pajun kuorella on arvoa ja käyttöä lääketeollisuudessa.

”Myös osmankäämi tuntuu erittäin lupaavalta, koska siitä voi käyttää ihan kaiken. Sen siitepöly voi käyttää biologisessa torjunnassa käytettyjen petopunkkien ravintona, sitä voisi käyttää ekologisen tekstiilikuidun lähteenä ja rakennusmateriaalina. Nuorena se käy rehuksi tai ihmisenkin ruoaksi, ja juurikin on hyvin ravinteikas”, Kekkonen sanoo.

Karpaloa, pajua tai osmankäämiä siis. Voisiko yhä useampi turvepelto olla lähitulevaisuudessa kuin Inganneva? 

Jos LUKEn laskelmien mukaiset 50 000–60 000 hehtaaria turvemaita voitaisiin padota kosteikkoviljelmiksi, suorat päästöhyödyt laskettaisiin miljoonissa tonneissa vuosittain. Viljelyn tuotoksilla voitaisiin luoda uusia ansaintakeinoja maaseudulle ja korvata soista nostetusta turpeesta valmistettavia tuotteita.

Silti Haapaloidenkin tilalla on vielä paljon ratkaistavaa, kun uutta opetellaan. Ingannevan kupeella maatuva ruokohelpikään ei ole täydellinen kasvuturpeen korvaaja.

”Vaimo on sitä kasvihuoneilla kokeillut tomaateille, ja siinä suhteessa se ei kyllä pärjää kasvuturpeelle, että kastella pitää paljon enemmän. Veden pidättämisessä turve on ylivoimainen”, Haapala sanoo.

Tulevaisuudessa ruokohelven ja järviruo’on kaltaiset turpeen vaihtoehdot löytävät joka tapauksessa tiensä puutarhoille ja kotikasvimaille. Voi olla, että turpeeton tulevaisuus vaatii nykyistä enemmän automatisoituja kastelujärjestelmiä, ellei korvaajien vedenpidätystä ja rakennetta onnistuta parantamaan.

Epävarmuuden keskellä Haapala haluaa muistuttaa vastavuoroisuudesta. Ei ole vain niin, että tutkijoilla ja päättäjillä on tieto siitä, miten ympäristökriisien ajassa pitää toimia. Viljelijöillä ja maaseudun väellä on puolestaan tieto siitä, miten maata viljellään. Maanviljely on suuren muutoksen edessä aivan samoin kuin muukin yhteiskunta.

Tieto ja tukipolitiikka voivat hälventää ennakkoluuloja ja auttaa osoittamaan, ettei kosteikkoviljely ole tutkijoiden ja kaupungin herrojen uusin metku. Se vähentää päästöjä ja auttaa pitämään ohjat viljelijän kädessä, jos omistuksessa sattuu olemaan turvepeltoja.

Että omasta työstä ja maasta saisi toimeentulon jatkossakin, sitä moni maanviljelijä toivoo. Rauno Haapalakin.

”Mielellään sitä eläisi sellaista viljelijän elämää, jossa kukaan ei vahtisi.”

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee

Suoksi

Ihmisruumis on osa luonnon kiertokulkua, mutta elämme tässä ajassa kuin kuolemaa ei lainkaan tulisi. Kaksi kuvataiteilijaa astui Kammi-kylään harjoittelemaan kuolemaa.

Teksti Suvi Sinervo Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 8 min

”Tästä on pakko tulla kauneutta, sen verran oudolta tuntuu”, kuvataiteilija Saara-Maria Kariranta sanoo ja vajoaa hitaasti yhä syvemmälle Ruuhinevaan.

Mutta nyt ei jutella oikeastaan. Hetkeä aiemmin Kariranta on noussut hytissen suolle kahvinruskeasta vedestä ja huomannut tämän kylpypaikan, jossa voi upottautua turpeeseen. Märkä, muovailtava maa-aines houkuttelee leikkimään kuin lumi, mutta tuntuu auringossa lämpimältä.

Vieressä taiteilija ja taidekasvattaja Hanna Kaisa Vainio asettelee rusorahkasammalen palaa suuhunsa. Vaikuttaa siltä, ettei kostea kieli halua sammalta päälleen.

”Lihas täpisee”, Vainio hymähtää.

Sitten onnistuu: sammal pysyy kielellä. Se tuntuu Vainiosta hyvältä. Tuki suusi sammalella voisikin olla uudenaikainen, kannustava kehotus. Hoitomuoto, jossa suun voisi vaientaa hetkeksi kokonaan: kaikkea ei tarvitse koettaa selittää sanoilla. Tätä Vainio pohtii sitten, kun suussa on taas tilaa puheelle. Mutta ei nyt.

”Me ja suot emme ole erillisiä.”

On melkein hiljaista. Hyvin kaukana humisee liikenne, jossain haukkuu koira. Lähellä litisee turveturbaani, jota Kariranta kieputtaa päähänsä: upottavalla alustalla tasapainoillessa taiteilijan täytyy keskittyä ryhtiin. Silti pehmeä, kuituinen massa liikkuu, valuu hitaasti ja tekee raitoja selkään.

On alkuilta avosuolla. Tänne Kariranta ja Vainio ovat tulleet kylpemään ja viettämään aikaa. Aurinko lämmittää kaikkien olkapäitä, mutta ilmassa tuntuu syksy.

Vähitellen Karirannan selkä katoaa näkyvistä kuin maa hänet peittelisi.

On tavallista tulla Kauhajoen Nummijärvellä sijaitsevalle Ruuhinevalle puhdistautumaan tai hiljentymään. Jotkut kokevat, että kylpeminen turpeessa vie kolotuksia ja esimerkiksi kirkastaa ihoa.

”Täällä on käynyt kakskyttuhatta ihmistä eri murrealueilta ja ympäri maailmaa”, Erkki Kalliomäki huomauttaa.

Kammi-kylä on hänen paikkansa. Siellä saa silti vierailla vapaasti, ja se oli alun perinkin Kalliomäen tarkoitus. Hänestä ihmisten pitäisi käyttää soita, eikä kokea niitä joutomaaksi. Niinpä Kalliomäki hankki Kauhajoen kaupungilta luonnontilaisen nevan, ja alkoi suunnitella suolle saunaa.

”Olen suomyönteinen saunafriikki”, Kalliomäki tunnustaa. ”Sanoin meidän porukoille, että Suomi on täynnä komeita tupia ja hienoja saunoja, on paneelia ja suoria kulmia. Aion tehdä toisin. Sitten ajatus jo vilisti.”

Alkuaikojen rakentamista vauhditti vuonna 2007 järjestetty kansainvälinen työleiri. Nyt työleirejä on ollut kuusi, ja rakennuksiakin on kolme: kaksi saunaa ja päärakennus. Niihin on käytetty kaikenlaista lähialueilta löydettyä, kuten juurakkoja, väärän vänkyröitä oksia ja Kalliomäen syntymäkodin lautoja.

”Puhuin laudoille, että kun te ootte 100 vuotta ollut ulkokuorilla, tuletteko lopuksi aikaa sisäpaneeliksi, mutta eiväthän ne mitään vastanneet. Ajattelin, että hiljaisuus on myöntymisen merkki”, Kalliomäki hymähtää ja lämmittää saunaa, joka sijaitsee kylän keskimmäisessä rakennuksessa.

Se on nuolen muotoinen.

”En yhtään tiedä, minkä takia se sen muotoinen on”, hän jatkaa kysymättä. ”Mutta jokainen voi istua tässä saunan portahilla ja miettiä, jotta onko oikeasti kiirettä vai voisiko olla niin, että vähempikin olisi jotain.”

Saunassa on yhden ihmisen istuttava puinen valtaistuin. Siinä ei istu nyt kukaan. Vainio ja Kariranta ottavat löylyjä vastaan lauteilla ja nauttivat suon tuoksusta. Se tuo heille hyvää oloa, näin he kokevat.

Kylpeminen on tosin vain yksi niistä syistä, joiden vuoksi taiteilijat ovat matkustaneet kotikaupungeistaan tänne suolle. He ovat tulleet myös hakemaan pullollisen suovettä ja muovipussillisen kasvustoa suonsilmäkkeen reunoilta. Niitä Kariranta tarvitsee rakentaakseen muoviseen puutarhatuoliin pienen suolammen. Teos on esillä Galleria 68:ssa Kööpenhaminassa alkuvuodesta 2023.

Kuuntele, miksi Saara-Maria Kariranta haluaa rakentaa suolammen muovituoliin:

Kariranta ja Vainio ovat kumpikin toteuttaneet teoksia suosta ja suon kanssa. He ovat myös osa Suomaalaiset-taiteilijaryhmää, johon kuuluvat heidän lisäkseen kuvataiteilija Riikka Keränen ja ympäristökasvattaja Riitta Nykänen.

Ryhmä muodostui, kun soiden ennallistamisen kauppapaikka Hiilipörssi kutsui taiteellis-tieteellisen Mustarinda-seuran jäseniä mukaan projektiinsa. Hiilipörssin tiedettä ja taidetta yhdistävä hanke kiinnosti Vainiota ja Karirantaa, sillä sen aikana he tutustuisivat soiden ennallistamiseen ja ehkä oppisivat uutta.

Vuonna 2020 Suomaalaiset järjestivät Suovastaanotto-nimisen juhlatilaisuuden ennallistetun suon kunniaksi Puolangan Kempassuolla. Vieraita tuli nelisenkymmentä. Pidettiin juhlapuheita suolle, syötiin hienosti, oltiin yhteydessä suohon tunnustelemalla ja maistamalla.

Yhdessä Suomaalaisten kanssa Vainio ja Kariranta alkoivat myös miettiä, kuinka he voisivat itse eläytyä suohon. Missä erilaiset suokasvit alkaisivat kasvaa, jos ne kasvaisivat meissä?

Risteilisivätkö sammalet käsivarsia pitkin kuin verisuonisto? Valtaisivatko sammalet ruumiinaukot ensin? Peittyisikö olkapää jäkälään, ja nousisiko korvalehdeltä vaalea tupasvilla?

”Suoksi muuntautuminen on sellaista aktiivista kokeilemista”, Vainio sanoo. ”Kun teen harjoitteita, joissa muuntaudun suoksi, tunnen, että kytkeydyn menneisiin aikoihin, tuntemattomaan ja tulevaan.”

Suot ovat ikään kuin aikakapseleita. Ne paksuuntuvat kerros kerrokselta ja säilyttävät sisällään mennyttä aikaa, esimerkiksi siitepölyjä tai täysin tunnistettavan puun, joka on elänyt tuhansia vuosia aiemmin.
Suolla luonnon kiertokulun havaitseminen on helppoa. Siihen voi jopa upota.

”Kuolemaa pitää harjoitella”, Kariranta sanoo. ”Tai väistämättähän sitä harjoittelee.”

”Kuolemaa yritetään pitää poissa silmistä ja poissa mielestä.”

Siitä suoksi muuntautumisessa on kyse, kuoleman harjoittelemisesta. Ehkä harjoittelemisen sijaan voisi puhua kuoleman tietoisesta käsittelemisestä, tunnustelemisesta, muuhun elolliseen luontoon kietoutumisesta tai tuntemattoman kokeilemisesta.

Kutsutaan harjoitteita miksi tahansa, ne tuntuvat Vainiosta ja Karirannasta tarpeellisilta ja kiinnostavat: Tälle ajalle tunnusomaista on se, että elämme kuin kuolema olisi jossain muualla. Siirrämme kuoleman laitoksiin ja ammattilaisten tehtäväksi.

”Niin. Meikkaamisessa ja muissa kauneusrituaaleissa yritetään peittää lähestyvää kuolemaa. Yritetään pitää sitä poissa silmistä ja poissa mielestä. Pyritään näyttämään mahdollisimman terveeltä ja hedelmällisiltä ja viehättävältä ja dynaamiselta. Että minä olen elossa ja varteenotettava toimija”, Kariranta sanoo ja alkaa nauraa. ”Mutta me pyritäänkin sinne toiseen päähän!”

Hän kutsuu muuntautumista käänteiseksi kauneusrituaaliksi.

”Mutta ei se mitään synkistelyä ole!” Vainio lisää. ”Päinvastoin”, Kariranta nauraa. ”Kasvaminen, maatuminen ja kaikki tämä on hyvin, hyvin eloisaa!”

Saara-Maria Kariranta heittää löylyä ja pehmeä kosteus laskeutuu iholle. Vesi on haettu suolammesta. Se höyrystyy ilmaan ja hengitettäväksi. Saunassa sen huomaa erityisen selvästi: me ja suot emme ole erillisiä. Meissä kummassakin kiertää esimerkiksi samaa vettä, ihmisissä ja soissa, sillä suot ovat kuin suodattimia. Ne puhdistavat vettä, joka täällä kulkee.

Meillä on myös muuta yhteistä kuin elintärkeä vesi.

”Me olemme elollisia”, Kariranta miettii.
”Ja tasavertaisia”, Vainio jatkaa.

Suo on arvokas siinä, missä mekin olemme. Me emme kanna mitä tahansa, eikä kanna myöskään suo.

”Me olemme erilaisia, mutta emme lopulta kovin paljoa”, Kariranta sanoo.

Maailmankuvamme on kuitenkin ihmiskeskeinen ja tuhlaileva. Käytämme luonnonvaroja omiin tarpeisiimme ja niiden yli.

”Tässä meidän ajassa yksilölle rakennetaan jalustaa vauvasta lähtien”, Hanna Kaisa Vainio kertoo. ”Kun eläydyn suohon, jalusta väistyy. Silloin voin hetkittäin saada kiinni siitä, että olemmekin samaa sykliä. Se on enimmäkseen tosi helpottava tunne.”

Joskus suo pelottaa. On epämukavaa tunnetta, että tulee toisten elollisten alueelle. Epävarmuutta, kun ei tiedä, mihin voi astua. Outoutta, kun upottautuu mustaan veteen.

Mutta sitten taas, kun istuu tässä kuistilla illan viistossa valossa, suo näyttäisi olevan pelkästään kaunis. Tämä lause, suo on kaunis, oli provosoiva vielä parikymmentä vuotta sitten. Tästä syystä se valittiin vuonna 1999 Suon estetiikka -julkaisun nimeksi. Vielä silloin suo nähtiin ennen muuta raadannan paikkana. Se oli vihamielistä tai pelottavaa luontoa. Viheliäistä ja arvaamatonta joutomaata, jonka kanssa piti tulla toimeen.

Nyt suohon liitetyt merkitykset ovat muuttumassa.

Tämä selvisi, kun Suomen Kirjallisuuden Seura SKS keräsi arkistoonsa kyselyllä uusia suomalaisia suokokemuksia vuosina 2018-2019 yhteistyössä Suoseuran, Metsähallituksen luontopalveluiden ja valtakunnallisen Ympäristökulttuurin tutkimusarkiston kanssa. Parikymmentä vuotta aiemmin, vuonna 1998, Suoseura ja Maaseudun sivistysliitto olivat järjestäneet Suotarina-kirjoituskilpailun. Aineistoista ilmenee, että elämyksellisyys on lisääntynyt ja korostuu ihmisten suosuhteessa edelleen.

Tämä tarkoittaa, että heistä, joilla on suhde suohon, suhde on yhä useammin omakohtainen, ruumiillinen ja aistillinen. Suhde puolestaan syntyy siitä, kuinka ihminen ja luonto ovat yhteydessä tai eroavat toisistaan.

”Ehkä alamme ymmärtää toisiamme.”

Suon elämyksellisyyttä on tutkinut etenkin Virpi Kaukio Itä-Suomen yliopistosta. Hänen tutkimuksestaan selviää myös, että yhä harvempi liittää suohon ikäviä tai pelottavia mielikuvia. Nykyään suolle ei mennä siksi, että olisi pakko. Suolle mennään, koska se on mahdollista.

Täytyy tunnustella ja kokeilla. Ennalta ei voi tietää, mikä lopulta on merkityksellistä. Tämä liittyy Karirannan ja Vainion mukaan sekä taiteeseen että suon kanssa työskentelemiseen.

”Taide toimii toisenlaisella logiikalla kuin tiede. Se ei välttämättä toimi kirjoitetun kielen tai luokittelun avulla, vaan nimenomaan justiinsa tunteiden, kokemuksen, esteettisen ja aistinvaraisen avulla”, Kariranta sanoo.

”Kokeileminen ja tunnusteleminen ovat olennainen osa ymmärrystä. Se ymmärrys vain tapahtuu tasolla, joka ei ole sanallinen taso.”

Kun Kariranta ja Vainio muuntautuvat suoksi, tärkeintä eivät ole sanat eikä edes lopputulos, vaan prosessi: mitä yhtäläisyyksiä suon kanssa löytää ja millaisia kasvualustoja ruumiissaan pystyy kuvittelemaan. Tätä he haluaisivat tehdä ajan kanssa lisää ja myös yhdessä toisten kanssa ja toisille.

Mutta ei tällä kertaa — kiukaan tuli on sammunut aikaa sitten. Märän suon laidalla istuessa kylmä on painunut luihin ja ytimiin.

Näin kävi aikanaan myös Erkki Kalliomäelle. Siksi hän kuvitteli saunomisen jälkeen tuvan, jossa ei ole yhtään suoraa kulmaa. Tuvan piipusta nousisi savu.

Ja siinä se nyt on, Julumetun saliksi nimetty rakennus, jossa on kamiina. Saara-Maria Kariranta ja Hanna Kaisa Vainio haluavat lähteä tulen luokse lämmittelemään.

Siellä Kalliomäki jo odottaa ja alkaa kertoa ihmisistä, jotka ovat tulleet tänne, uineet suossa ja lämmitelleet saman kamiinan äärellä.

”Olen minä sitäkin ajatellut, että ei tällä paikalla mitään virkaa ole. Jos Kammi-kylää ei ole, niin ei maailma siitä kärsi”, Kalliomäki toteaa.

Tuli väikkyy kasvoilla, ulkona on täysin pimeää.

”Mutta kun me kohtaamme ja kuulumisia kerrotaan, silloin tällä paikalla on arvoa ja merkitys. Istumme nevalla, ja otamme löylyt. Ehkä alamme ymmärtää toisiamme.”

Lähteet:
Hartonen, Sarianne (2021) Kuolevaisen käsikirja. Kustannusosakeyhtiö Otava.
Kaukio, Virpi (2022) Elämyksellinen suo (The experiential mire). Terra 134(2) 67–81.

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee

Suon villi nauru

Suhteemme suohon muuttuu. Pelottava suo ja raaka-aineen lähde on yhä useammalle rauhan ja kauneuden tyyssija – tai karnevaalialue. Suo on jättänyt partiolaisiin pysyvän jäljen.

Teksti Mikko Pelttari, Kuvat Touko Hujanen
Äänisuunnittelu Tuomas Skopa, Artlab
Lukuaika 10 min

”Tätä on odotettu vuosi!”

Mai Rissanen sukeltaa mahalleen suonsilmäkkeeseen, ja nauraa sydämensä pohjasta. Hilja Eskelinen seisoo ehkä sekunnin ja lakkaa epäröimästä, loiskahtaa perään. On lauantai-aamupäivä, pilvistä ja tihkuttaa. Onneksi sää on lämmin.

Ollaan partiotaitokilpailun rastilla, jossa kilpailijoiden pitää alittaa suohon viritettyjä köysiportteja. Silmäkkeeseen vedenrajaan viritetty köysi on joka joukkueen suosikki, ja sitä ei jätä alittamatta kukaan.

Suo houkuttaa.

Rastinpitäjät arvioivat Rissasen ja Eskelisen heittäytymistä, suorituksen nopeutta ja tyyliä. Plussapisteitä saa esityksistä, asuista, lahjuksista ja puheenlahjoista – ja ehkä jostain sellaisista asioista, joita ulkopuolinen ei edes huomaa.

Miinuksia ropisee ainakin yleisestä apaattisuudesta, siitä, jos ilmaisee surua tai valittaa tai jos mukana on jotakin ruotsalaista. Tämä on Lököjotoksen perinne, joka kuulemma juontaa juurensa siitä, että niin monet retkeilytarvikkeet ovat ruotsalaisia.

Rastimiehellä on Fjällrävenin housut, mutta sääntö ei varmaankaan koske häntä.

Pian kahden nuoren miehen joukkue saapuu samalle rastille.

”Me ollaan surullisia siitä, että ei olla vielä päästy upottautumaan suohon.”

Miinuspisteillä uhkaillaan, mutta mieliala kohentuu pian.

Vaikka päivä kestää pitkään iltaan, eikä vaatteita liiemmin ehdi tässä kelissä kuivailemaan, kastuminen ei haittaa. Mai Rissanen ja Hilja Eskelinen ovat nostaneet rinkat niskaansa ja kapuavat jo jyrkkää supan reunaa ylös hiekkatien varteen ja kohti seuraavaa suorastia.

Nauru helisee yhä.

Suo ja suomalainen mielenmaisema -kirjassaan (1995) Matti Mäkelä kutsuu suota pelon, taistelun, vapauden ja rauhan topografiaksi, ja se on osuva kiteytys.

Tätä moninaista mielenmaisemaa on tallennettu muun muassa kirjallisuuteen. Väinö Linnan Pohjantähdessä Koskelan Jussi ja Akseli katsovat suota voitettavana kohteena. Jenni Räinän romaanissa Suo muistaa (2022) suo on jälleen urakan, tällä kertaa ennnalistamisurakan kohde. Rosa Liksomin Everstinnan (2017) päähenkilö tuntee rauhan vain yksin suolla.

Suomesta oli aikanaan soiden peitossa yksi kolmannes. Suo on ollut suomalaisille tuttu maisema, joka on muokannut meitä ja josta on monin keinoin muokattu taloudellisesti hyödynnettävää omaa. Soita ovat raivanneet ja voittaneet sankarilliset talonpojat ja 60-luvulta eteenpäin ammattilaiset kaivinkoneiden puikoissa. Suon voittamiseen on Suomen historiassa pantu paljon paukkuja.

Paikkanimistössä suosta kertovia nimiä vilisee, vaikka varsinaisesta suosta ei olisi enää jälkeäkään. Jotkut paikkakunnat on syntyneet ihan suoranaisesti suosta. Yksi sellainen on Pohjois-Pohjanmaalla Vaalan kunnassa sijaitseva Pelson kylä. Historiantutkija Jouni Kauhanen kirjoittaa väitöstutkimuksessaan 150 neliökilometrin laajuisen Pelson suursuon kuivausurakasta, joka käynnistyi 1800-luvun puolessa välissä.

Pelsonsuo vaati historian saatossa kosolti kuivaajien henkiä – se osoittautui jo varhain vaikeaksi kuivattavaksi. Koska suo haluttiin kuivata, paikalle perustettiin vuonna 1935 Pelson varavankila, ja vangit pantiin hommiin. Tuohon aikaanhan uskottiin työn parannuttavaan vaikutukseen. Vangit, 40-luvulla myös sotavangit, hoitivat kuivausurakan loppuun.

Ilman vankilaa ei olisi kuivattu suota, eikä Pelson kylää olisi. Se syntyi suon, maatalouden ja vankilatyön vuorovaikutuksessa.

Pelso on erityinen esimerkki suon voittamisesta, eli suomalaisen yhteiskunnan järjestäytyneistä pyrkimyksistä ottaa suo hyötykäyttöön. Sellaista täällä Suomessa on ollut.

Suo on merkinnyt monenlaista.

Nevoille haudattiin aviottomia lapsia, joiden sanottiin kummittelevan ja pyytävän suonkulkijoilta parempia vaatteita.

Karjalan tyttöjen ja Joensuun Eräsissien järjestämä partiotaitotapahtuma Lököjotos on tarjonnut märkää rämpimistä, upottautumista ja eläytymistä jo pitkään. Vuoden 2022 Lököjotos tai kavereiden kesken ”Lökö” on järjestyksessään 58. ”Jotos” merkitsee maastovaellusta.

Tällä kertaa teemana on ”Suotivoli”. Ensimmäinen tapahtuma oli vuonna 1965 ja teemat tulivat mukaan kuvioihin jo vuonna 1973. Vuosien varrella on ollut ”postapokalyptista suoseikkailua”, ”lökö-lökö-maata”, olympialaisia ja ”Swampstockia”.

Teemaan on tapana eläytyä, ja mitä enemmän sitä parempi. Pelleiksi, tirehtööreiksi ja jonglööreiksi pukeutuneita partiolaisia vaeltelee yhden elokuisen viikonlopun ajan Pärnävaaran maastossa likellä Joensuuta. Tällä kertaa osallistujia  on joitakin kymmeniä, ja järjestäjiä vähän päälle.

”Päädyttiin tänä vuonna tänne, kun tämä on suppaista aluetta, ja täällä on paljon erilaisia soita. Pärnävaaralla on myös meidän partiomajamme, joten sekin helpotti kilpailupaikan valintaa”, sanoo Saara Punta, paikallinen partiolainen ja yksi tapahtuman järjestäjistä.

Kuuntele, mitä Saara Punta ajattelee suosta:

Viimeistään yhdeksänkymmentäluvulta lähtien Lököjotos on ollut selvästi perinteistä partiotaitotapahtumaa riehakkaampi tapahtuma. Vesistöjen ylityksiä ja muita perinteisiä partiotaitoja tarvitaan Lökölläkin, mutta monimutkaisine sääntöineen, perin juurin outoine pistelaskuineen, lauluineen, tansseineen ja rooliasuineen Lökö on varsinainen karnevaali.

Suohon ei perinteisesti ole tavattu yhdistää ilakointia tai elämöintiä: perustunne on ollut pelko. Pelko uppoamisesta silmäkkeeseen, pelko eksymisestä laajoille ja maamerkittömille nevoille, pelko soilla asuvista olennoista, virvatulista, maanalaisista.

”Suomesta suuri osa oli suota, ja se oli maatalousyhteiskunnan kotitalouksien arkinen ympäristö. On ihan ymmärrettävää, että lapsia ei haluttu päästää leikkimään tai karjaa laiduntamaan suolle”, sanoo dosentti Kirsi Laurén Itä-Suomen yliopistosta.

Suohon liittyvät merkitykset ovat olleet pitkään perinteisiä, agraarisia ja perin juurin vältteleviä. Siitä perimästä käsin on ollut helppo pelätä suota käymättä siellä itse.

Maailmanlaajuisesti soihin on liittynyt paljon kuoleman symboliikkaa. Suon ääressä asumisen on katsottu altistavan taudeille meilläkin. Hetteiköstä oli suora yhteys tuonpuoleiseen vainajien valtakuntaan. Nevoille haudattiin aviottomia lapsia, joiden sanottiin kummittelevan ja pyytävän suonkulkijoilta parempia vaatteita. Sota-aikoina suoseuduilla piileskeli karkureita ja partisaaneja – laajoille avaruuksille on hyvä piiloutua, etenkin silloin, kun  muut pelkäävät koko paikkaa.

”Vielä minun vanhempieni sukupolvea suolla on peloteltu”, Laurén sanoo.

Useinkaan kulttuurinmuutos ei ole helppoa, mutta aina se on mahdollista.

Pelkojen ohella soihin on suhtauduttu hyvin käytännöllisesti. Maanviljelystä ja metsätaloudesta elävälle yhteisölle suo on ollut myös este, joutomaata, jonka voi kovalla työllä saada omaan käyttöön ja kansankunnan hyödyksi.

Eikä Koskelan Jussin tapa katsoa soita ole hävinnyt siinäkään kohdin, kun väki muutti kaupunkeihin ja Suomi teollistui.

Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä soita vasta alettiinkin kuivata. Nykyisin lähes kaksi kolmannesta suomen alkuperäisestä suoalasta on ojitettu. Turpeen tuotannossa on tästä alle prosentti, ja leijonanosa on otettu maa- ja metsätalouden käyttöön.

”Sitten 60-70-luvuilla alkoi herätä huoli soista, ajatus siitä, että kaikkia soita ei saisi hävittää. Tämä suojelunäkökulman synty oli ihan maailmanlaajuinen ilmiö”, Laurén sanoo.

Ympäristöliikkeen mukana alettiin korostaa soiden esteettisiä arvoja, rauhaa ja karua kauneutta. Perittyjen pelkojen ja hyötynäkökohtien rinnalle alkoi syntyä ajatus soista virkistävinä ja elvyttävinä keitaina. Lakanpoiminnan ohella alettiin retkeillä enemmän pitkospuilla. Soisista kansallispuistoista Patvinsuo perustettiin 1982, Torronsuo 1990, Puurijärvi–Isosuo 1993 ja Kurjenrahkan kansallispuisto 1998.

Kun luonnossa kulkemisesta tuli virkistäytymistä ja sisätöissä puurtavien harrastus, suot saivat maineelleen nostetta.

Sellaistakin suokulttuuriperintöä on, joka on vasta syntymässä. 

Erityisesti sitä Laurén tutkii Koneen Säätiön rahoittamassa Suotrendi-hankeessa. Tällä vuosituhannella suosuhteeseen on tullut jotain ihan uudenlaista.

Ainakin taiteilijat ovat löytäneet suon. Ympäristökriisien aikakaudella suosta on tullut näyttämö performansseille, ääniteoksille ja aihe monille taiteellisille luontosuhteen kuvauksille. Taide suolla on tosin usein melko vakavaa. Suurin käänne suotrendeissä taitaa kuitenkin olla soilla riehaantuminen.

”Suopotkupallo on varmasti tunnetuin näistä tapahtumista, mutta on suolentopalloa, suosählyä, ja sitten esimerkiksi korkokenkäkukkamekkosuohiihdon ämmänkisat”, Laurén listaa.

Siis korkokengät jalassa ja kukkamekko päällä hiihdetään suossa, lopuksi pulahdetaan Kapustasuon allikkoon. ”Ämmän-kisat”, ei MM-kisat, järjestetään vuosittain Suomen soisimmassa kunnassa Pudasjärvellä. Tapahtuman isänä ja järjestäjänä häärii paikallinen taiteilija ja YouTube-sensaatio Kari ”Tykylevits” Tykkyläinen.

”Se tapahtuma on puhtaimmin karnevaali, se oikeastaan toteuttaa karnevalismin teoriasta tuttua toimintaa. Siellä ihan tavalliset naiset, perheenäidit ja nykyisin myös miehet omaksuvat aivan eri roolin kuin arjessa ja heittäytyvät täysin mukaan riehaan”, Laurén kuvaa.

Laurén oli vuoden 2021 korkokenkäkukkamekkosuohiihdossa kollegansa Noora Vikmanin ja Virpi Kaukion kanssa kisaamassa ja tekemässä tutkimusta varten ”osallistuvaa havainnointia”.

Samanlaista karnevaalia näkee myös Lököjotoksessa.

Tämänkertaisen Lököjotoksen vanhimpia osallistujia on Pauli Miettinen, datatieteen professori Itä-Suomen yliopistosta. Hän osallistui Lököjotokselle ensimmäistä kertaa ”joskus 1990-luvulla”, ja toimi LJTK:ssa järjestäjänä useamman vuoden. Taukoa on kertynyt lähes koko 2000-luvun ajan, mutta tänä vuonna hän sai ystäviltään 40-vuotislahjaksi osallistumisen Lökölle.

”Kavereista ei muut kuitenkaan lähteneet mukaan kuin tämä Tuomas,” Miettinen sanoo ja naurahtaa.

Tapahtuma ei ole konkarikävijöiden mukaan 1990-luvusta isommin muuttunut.  Ennemminkin Lököjotos on aina heijastanut aikaansa, ja maailma on muuttunut ympärillä.

”Ehkä se on uutta, että meidän aikanamme partiotoiminnassa vanhimmat olivat parikymppisiä. Nyt täälläkin on paljon enemmän aikuisia ja kokeneempia partiolaisia mukana järjestäjissä.”

Karnevaali saa palaamaan suolle. Kirsi Laurénin mukaan karnevaali on vastalääkettä suokulttuurin syvimmille kerroksille. Se hälventää pelkoja.

Sen kuulee myös Lököjotoksen muilta osallistujilta:

”Enää ei ajattele, että tuo pitää kiertää, kun suo tulee metsässä vastaan.”

”Kun näkee suon, niin tulee heti mieleen, että tuolla voisi möyriä.”

”Jos varusteet ovat kunnossa, niin suosta on kiva mennä vain yli.”

”Kyllä se suo helpottaa heittäytymistä esityksiin ja rooliin. Että jos jännittää, niin voi aina vain kastautua suohon, ja kyllä se ehdottomasti todella helpottaa.”

Saara Punta sanoo, että järjestäjien suurimmat pelot liittyvät siihen, että eksyykö joku. Ja lähes joka vuosi joku eksyy.

”Nuorimmille partiolaisille tässä on kyllä vaikeitakin paikkoja, kun pitää osata lukea karttaa ja suunnistaa hankalissa, soisissa maastoissa. Monena vuonna Lökö on järjestetty paikoissa, joissa ei voi käyttää teitä niin hyvin apuna”, Punta sanoo.

Nykyään joukkueilla on mukana jäljitinsovellus, jonka avulla harhaan suunnistaneet voidaan löytää.

Talvella alkaa seuraavan Lököjotoksen suunnittelu. Työ lähtee siitä, että toimikunnan jäsenet avaavat Pohjois-Karjalan maastokartat. Tarvitaan monipuolista suota, kyllin laaja alue ja joku maja, joka voidaan ottaa järjestäjien tukikohdiksi, Saara Punta kertoo. 

”Eikä tietenkään saa olla suojeltua suota. Sitäkin näillä seuduilla jonkin verran onneksi on”, Punta sanoo.

Lököjotos on partiotaitokilpailu, mutta lähes kuuden vuosikymmenen historiansa aikana se on ollut mukana luomassa uutta suokulttuuriperintöä. Se ei kumoa suoturpeeseen kasautuneita vanhempia merkityskerrostumia, mutta se on esimerkki: kulttuuri muuttuu sitä mukaa, kun ihmiset sitä tekevät.

Useinkaan kulttuurinmuutos ei ole helppoa, mutta aina se on kuitenkin mahdollista.

Suokarnevaali on ehkä osin samaa kevyempää suoperinnettä kuin soidensuojelusta lähtöisin oleva kiinnostus soiden kauneuteen, joka näkyy viime vuosikymmenten suotaiteessa – varsin rikkaassa sellaisessa.

Yhtäläistä näillä kulttuurisilla liikkeillä on se, että suota ei nähdä vain hyödynnettävänä resurssina, jonakin, jota pitää välttää tai josta täytyy päästä eroon. Suolla voi olla hyvä myös olla.

Sekin on totta, että Lököjotoksessa ei, kuten ei suopotkupallossa ja muissakaan riehakkaissa suojuhlissa, ole pohjimmiltaan kyse soidensuojelusta. Soilla myllätään surutta. 

Osallistujiin suo kuitenkin jättää jäljen. Punta kertoo, että toimikunnan jäsenet lähettelevät toisilleen soihin liittyviä uutislinkkejä ja seuraavat suokeskustelua. Slogan ”Lökön jälkeen näet maailman suonhuuruisin silmin” pitää paikkansa.

”Kyllä suojeluasioista on tullut minullekin tärkeitä, ja soiden ojittamiseen suhtautuu kriittisemmin”, sanoo Punta.

Kaikesta karnevaalista huolimatta tapahtumaan liittyy luonnossa elähtymisenkin elementti. Muutaman vuoden takaisessa tapahtumassa rastinpitäjä odotti joukkueita pienellä suolla saapuvaksi ja poimi odotellessaan mustikoita. Soilla mustikat ovatkin usein pulleita ja maukkaita. Yhtäkkiä hän havahtui siihen, että suon toisella laidalla oli karhu samoissa puuhissa.

”Että kyllä täällä karnevaalissa saa rauhassakin olla”, Punta sanoo ja jatkaa:

”Haaveilen, että joskus voisin ostaa pienen suon. Ihan vain siksi, että sinne voisi aina palata.”

Lähteet: 
Kauhanen, Jouni. Kohtaamispaikkana Pelso – Pakosta, tarpeesta ja halusta valloittamassa ja hyödyntämässä suota 1857–1990. Joensuun yliopisto, 2005.
Suomi –Suomaa – Soiden ja turpeen tutkimus sekä kestävä käyttö. Korhonen, Riitta & Korpela, Leila & Sarkkola, Sakari (toim.). Suoseura & Maahenki, 2008. 

Valitse seuraava
artikkeli

Suosta syntyy rauhaa, rahaa ja riitoja.
Luontokadon ja ilmastokriisin aikana sillä on väliä, ketä kuunnellaan. Valitse, kenen kanssa astut suolle!

kaivuriyrittäjä / partiolaiset / luontokartoittaja / maanviljelijä / kuvataiteilijat / suo, essee

Mitä väliä?

Mitä väliä?

Valtiot ovat sitoutuneet pysäyttämään monimuotoisuuden hupenemisen. Siksi suurhankkeetkin väistyvät liito-oravan tieltä. Onko yhden lajin säilyminen näin tärkeää?

Lukuaika 20 min
29.5.2020

“Ihmetyttää, kuinka harvinainen se oikeasti on”, Tapio Rantanen sanoo.

Hän vastaa rakennusyhtiö Hartelan maanhankinnasta ja joutuu toisinaan vastakkain liito-oravan kanssa. Se on rakennuttajien painajainen, ja nyt se tuntuu tulevan eteen tämän tästä.

“Erityisesti pääkaupunkiseudulla liito-orava tulee käsittämättömän yleisesti vastaan.”

Harva eläin herättää niin suuria tunteita kuin tämä orava. Syynä on se, että laji on harvinaisen tiukasti suojeltu. EU:n luontodirektiivin ja Suomen luonnonsuojelulain perusteella liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty automaattisesti joka paikassa, ei pelkästään luonnonsuojelualueilla.

Jos metsuri näkee hakkuualueella liito-oravan, hänen tulisi lain mukaan sammuttaa saha ja tehdä ilmoitus ELY-keskukselle. Pesäpuun kaatamisesta voi saada tuhansien eurojen sakot.

Liito-orava on estänyt monia isoja hankkeita: esimerkiksi Paltamossa Kainuussa sijaitsevan Mieslahden talkkikaivoksen vuonna 2013 ja Vihtiin kaavaillun Ideapark-ostoskeskuksen vuonna 2009.

Liito-oravaselvitys seisahduttaa rakennushankkeet kuukausiksi, valituskierros venyttää prosessia entisestään. Helsingin Pajamäessä liito-orava on pysäyttänyt pikaraitiotie Raide-Jokerin valmistelun. Hakkuiden piti alkaa toukokuussa 2019. Hakkuukielto oli voimassa vielä keväällä 2020.

Rakennuttajat ovat hämillään. Oravaa tosiaan voi nähdä monissa kaupungeissa, esimerkiksi Lauttasaaressa Helsingissä tai Jyväskylän yliopiston kampuksella. Se ottaa omakseen puistot, hautausmaat ja leirikeskusten pihapuut. Lajiin törmää nykyään niin helposti, että moni miettii, tarvitseeko se enää suojelua.

Ja jos sitten uskookin liito-oravan uhanalaisuuteen, voi kysyä, mitä väliä yhdellä lajilla on.

Jospa vain antaisimme sen kadota?

Biologi Kaisa Mustajärvi rämpii piskuisella vajaan hehtaarin metsäalueella Tampereen Itä-Hervannassa. Luonnonmetsä on risukkoista ja vaikeakulkuista, mutta missään korvessa ei nyt olla.

Kaistaleen toisella laidalla nousee vastavalmistunut raitiovaunuvarikko, toisella laidalla on teollisuusalueelle vievä maantie. Huhtikuisena torstaiaamuna autoja kulkeeharvakseltaan.

Tunnelma on pienellä kaistaleella kaksijakoinen: vanha, kaunis sekametsä katkeaa kuin leikaten metalliverkkoon. Tien pientareella lojuu haalenneita muoviroskia. Tällä alueella on aiemmin pesinyt liito-orava. Elintilaa on vähän, mutta Mustajärven mukaan liito-oravalle periaatteessa riittävästi.

“Se ei ole erityisen meluherkkä eläin.”

Suomalainen liito-oravaviha roihahti 2000-luvun alussa, kun eläimen reviirien löytyminen hidasti E18-moottoritien rakentamista merkittävästi. Siitä tuli poliittinen eläin, joka tulehdutti rakennuttajien ja luonnonsuojelijoiden välit täysin.

Liito-orava on puhututtanut myös Tampereella, jossa alettiin vuonna 2016 rakentaa pikaraitiotietä. Kun kaupunki halusi rakentaa Itä-Hervantaan raitiovaunuvarikon, hanke seisahtui pitkäksi aikaa; varikon alle jäisi oravien pesäpuita.

Kaupunki haki toimille poikkeuslupaa ELY-keskukselta. Sellaisen saaminen ei ole itsestäänselvyys. Vuosittain niitä annetaan muutamia. Ehdot ovat tiukat – hankkeen tulee esimerkiksi koskea kansanterveyttä tai yleistä turvallisuutta tai on oltava muu yleisen edun kannalta pakottava syy.

Elinympäristöön kajoaminen on vihoviimeinen vaihtoehto. Lupia on annettu muun muassa Vantaan Kivistön kaupunkikeskuksen ja Äänekoskella sähkövoimajohdon rakentamiseen.

Tampereella raitiovaunuvarikko sai Tampereen kautta aikojen ensimmäisen poikkeusluvan. Kolmen hehtaarin kokoinen vanha metsä, jossa vuonna 2016 oli 12 aktiivista pesäkoloa, kaadettaisiin.

Poikkeuslupa sisälsi monia ehtoja. Hanke ei saisi uhata liito-oravakannan suojelutasoa. Tuhottava elinympäristö pitäisi jotenkin huomioida lähialueilla. Tulisi esimerkiksi rakentaa keinotekoisia siirtymäreittejä hyppytolppineen sekä istuttaa puita ja asentaa pesintään sopivia pönttöjä.

Niitä, kompensaatiopönttöjä, Mustajärvi on nyt katsastamassa. Mustajärvi on ekologi, joka väitteli tohtoriksi vuonna 2000 Jyväskylän yliopistosta populaatioekologian alalta. 13 viime vuotta hän on työskennellyt Ramboll-konsulttitoimistossa.

Hänen tehtävänsä on tehdä ympäristöselvityksiä erilaisille asiakkaille, kuten rakennusfirmoille ja kaupungeille. Biologi ei aina ole mukavuusalueellaan. Toisinaan asiakkaat odottavat, että Mustajärvi ratkaisee ongelman, esimerkiksi kertoo, miten rakennushanke saadaan juntattua läpi siitä huolimatta, että kaavoitusalueella elää suojeltu laji – esimerkiksi liito-orava tai viitasammakko.

“Mun tehtävä on avata monimuotoisuuden merkitystä. Vetoan aina lopulta luonnonsuojelulakiin. Työni on selittää, mitkä ovat reunaehdot.”

Reunaehdoilla Mustajärvi tarkoittaa luontoarvoja ja sitä, miten ne tulee ottaa huomioon kaavoitushankkeissa.

Varikko on valmis, ja pian alkavat raitiovaunutkin jylistä jatkuvalla syötöllä. Nyt ELY-keskus haluaa tietää, onko alueella enää oravia eli onko lieventämistoimista ollut mitään hyötyä.

Satunnainen luonnossa liikkuja tuskin huomaa mitään erikoista. Linnut meluavat entiseen tapaan ja polut kuhisevat kovakuoriaisia ja muita niveljalkaisia. Metsäpolulta ponnahtaa siivilleen lehtokurppa. Keskikesällä suu on täynnä parveilevia mäkäräisiä.

Mutta se, mitä aisteilla huomataan, ei ole koko totuus. Biologit ovat raportoineet vaivihkaisesta muutoksesta 1900-luvun alusta lähtien – 2000-luvulla yhä enemmän. Yksi populaatio on hävinnyt sieltä, toinen täältä. Isoilta alueilta on kadonnut kokonaisia lajeja.

Elämän tilkkutäkki muuttuu repaleisemmaksi.

Uhanalaisuusarvion eli niin sanotun lajien punaisen kirjan mukaan Suomessa on tällä hetkellä yli 2000 uhanalaista lajia. Osa lajeista on yleistynyt ja ne on siksi voitu siirtää pois uhanalaisuuskategoriasta, mutta tilalle on tullut uusia taantuvia lajeja. Uhanalaisten lajien kokonaismäärä on kasvanut.

Muutos on havaittu monissa elinympäristöissä – metsien lisäksi muun muassa tuntureilla, soilla, perinnemaisemissa, sisävesillä ja Itämeressä.

Liito-oravasta tehdään yhä enemmän havaintoja kaupunkiympäristössä. Tutkijoiden mukaan liito-oravat vähenevät silti yhä, ja suojelu on tarpeen.

Keväällä 2019 ilmestyneessä tuoreimmassa uhanalaisuusarvioinnissa laji luokitellaan vaarantuneeksi Suomessa. Se on yksi uhanalaisuusluokista. Kun kuljetaan huonompaan suuntaan, kolmiportaisen järjestelmän seuraavat tasot ovat erittäin uhanalainen ja äärimmäisen uhanalainen. (Seuraava kategoria luokittelee lajin hävinneeksi.)

Edellisessä vuonna 2015 julkaistussa väliarvionnissa liito-oravan luokitus muutettiin silmälläpidettäväksi eli nykyistä elinvoimaisemmaksi. Silmälläpidettävä laji on melkein uhanalainen, mutta ei ihan. Sitä ennen liito-orava oli pitkään luokiteltu vaarantuneeksi.

Luonnonsuojelijoita muutos närkästytti, sillä se antoi kuvan, että liito-oravien tilanne olisi oleellisesti kohentunut. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys.

Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että lajilla ei mene Suomessa hyvin. Luokittelu vain on tarkkaa, ja laji voi sattumalta siirtyä kahden luokan välisen rajan ylitse.

Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n kriteeristön mukaan laji luokitellaan vaarantuneeksi, jos populaation koko on pienentynyt yli 30 prosenttia 10 vuoden aikana. Liito-orava siirrettiin vuonna 2015 elinvoimaisempaan luokkaan, koska niiden määrä oli vähentynyt vain 22,7 prosentilla.

Tuoreimmassa arvioinnissa taantumisen vauhdin todettiin taas nousseen yli 30 prosenttiin, ja luokitus palautettiin vaarantuneeksi.

Liito-oravien todellisesta lukumäärästä on risteäviä näkemyksiä.

Metsähallituksen Luontopalveluiden koordinoiman Liito-orava-LIFE-hankkeen laskelmien mukaan Suomessa elää yli 100 000 naarasta. Muun muassa Luonnonsuojeluliiton mukaan arvio on liian optimistinen. Todellinen määrä olisi alle puolet siitä.

Yhtä kaikki jokainen liito-oravatutkija on huolestunut siitä, että eläin on ahtaalla. Vaikka liito-oravia tapaa kaupungeissa, se ei kerro juuri mitään koko populaation tilanteesta.

Laji on pulassa ominaisessa elinympäristössä takamailla. Liito-orava suosii vanhoja, kuusivaltaisia sekametsiä ja se kärsii kolopuiden, erityisesti vanhojen haapojen, vähenemisestä. Liito-oravien hupenemiseen on löydetty yksi selkeä syy: tehometsätalous.

Mustajärvi kurkkii puiden juurille. Jos alueella elää liito-orava, ulostetta löytyy todennäköisimmin kuusien ja haapojen juurilta. Papanat eivät aina tarkoita, että puussa pesitään. Orava voi olla vain läpikulkumatkalla.

Jos kaavoitusalueelta löytyy liito-oravan ulostetta, havainto ei automaattisesti torppaa rakennushanketta.

“Jos orava pesii puussa, silloin ulostetta voi olla nilkkoihin asti.”

Iso ulostekasa on Mustajärven mukaan selkeä merkki, mutta se ei aina riitä todistusaineistoksi. Pesäkoloon pitäisi myös nähdä. Kolo voi olla kymmenien metrien korkeudessa tuuheiden oksien takana. Toisinaan tilataan arboristi kiipeämään tai – kuten täällä Hervannassa – nosturi.

Mutta nyt ei näy edes yksittäisiä papanoita. Mustajärvi merkitsee kännykkäänsä, että aiemmin aktiivisissa pesäpuissa ei näy elonmerkkejä.

Liito-oravasta on – vaikkapa saimaannorpan tavoin – tullut Suomessa uhanalaisuuden ikoni. Sinä aikana, kun oravasta on kiistelty, on tapahtunut paljon muutakin. Esimerkiksi tietyt lintulajit ovat vähentyneet lähes vaivihkaa.

Hömötiainen oli aiemmin hyvin elinvoimainen laji, mutta nyt sen kanta on romahtanut. Hömötiainen on määritelty erittäin uhanalaiseksi, koska yksilöistä on hävinnyt yli puolet kolmen sukupolven aikana. Etelä-Suomeen painottuvien talvilintulaskelmien perusteella hömötiainen on taantunut samassa ajassa vielä enemmän, jopa lähes 70 prosenttia.

“On vain ajan kysymys, milloin se kuolee pois”, Biodiversiteettikeskuksen johtaja Petri Ahlroth kertoo puhelimessa.

Biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta on tutkijayhteisön konsensus. Lajeja on ihmisen toimien vuoksi hävinnyt viime vuosisatojen aikana jo niin paljon, että puhutaan maailmanlaajuisesta kuudennesta sukupuuttoaallosta. Kyse ei ole luontaisesta lajien häviämisestä, vaan joissain arvioissa niitä katoaa jopa 1000-kertaisella vauhdilla normaaliin verrattuna.

Tuoreimman uhanalaisuusarvion mukaan Suomessa elävistä lajeista 2677 on luokiteltu uhanalaiseksi. Vuonna 2010 määrä oli 2247.

Prosessit ovat monimutkaisia, mutta merkittävimmät syyt tunnetaan.

Metsissä kuolleen puun määrän vähentyminen heikentää biodiversiteettiä oleellisesti. Joka neljäs metsälaji on riippuvainen lahopuusta. Eikä kyse ole vain näistä lajeista, vaan siitä, että niillä on iso merkitys koko metsän elämänverkossa.

Lahoilla puilla elää muun muassa paljon sammalia, sieniä ja sieniä syöviä hyönteisiä. Näiden varassa puolestaan elävät vaikkapa linnut, esimerkiksi monet tikkalajit.

Ja tikkojen koloissa pesii liito-orava.

Syy lahopuun määrän hupenemiseen löytyy suomalaisesta metsänhoidosta, joka suosii avohakkuita. Yleensä metsistä kerätään lähes kaikki talteen. Ja kun esimerkiksi Etelä-Suomessa metsät hakataan 60–80 vuoden välein, ei pääse syntymään vanhaa puustoa eikä myöskään lahopuuta.

Lahopuuta on 1990-luvulta lähtien jätetty talousmetsiin, mutta sitä on silti murto-osa luonnonmetsiin verrattuna.

Lisäksi monet lajit kärsivät metsänhoidon aiheuttamasta pirstoutumisesta. Yhtenäisiä, suojaisia metsäalueita on vähän.

Tutkimukset kertovat hömötiaisen kärsivän tällaisesta tehometsänhoidosta. Kun yhtenäisiä metsäisiä alueita on vähemmän, tiaiset joutuvat ylittämään suojattomia aukkoja, jolloin ne ovat alttiita petolinnuille. Yhä suuremmalla alueella liikkuminen puolestaan vaatii yhä enemmän energiaa. Lisäksi talviaikainen hakkuu tuhoaa tiaisten talveksi keräämiä ruokavarastoja.

”Tällä hetkellä metsälakia ei noudateta”

Monimuotoisuuden säilymisen ja nykyisten kaltaisten hakkuumäärien sovittaminen yhteen on hankalaa, sanovat tutkijat. Joidenkin mielestä yhtälö on jopa mahdoton.

“Jos hakkuumäärät eivät saa notkahtaa, pitäisi hyväksyä, että on olemassa ristiriita. On haihattelua, että samalla kun hakkuiden volyymia kasvatetaan, voisi säilyttää monimuotoisuutta”, Ahlroth sanoo.

Iso muutos olisi siirtyä avohakkuiden sijaan jatkuvapeitteiseen metsänhoitoon. Siinä metsään jätetään osa puista niin, että metsän rakenne ja olemus säilyy.

Suomessa lähes kaikki metsätalous oli ennen 1950-lukua jatkuvaa kasvatusta. Tosin silloin metsistä kaadettiin usein kaikkein vanhimpia ja isoimpia puita.

Monimuotoisuuden kannalta on oleellista, että metsässä on useita ja eri ikäisiä puulajeja. Iäkkäässä luonnonmetsässä on lähes aina katkeamaton jatkumo eri ikäluokkien ja kaikkien eri lahoasteiden puita.

Esimerkiksi liito-orava tarvitsee korkeiden liitopuiden lisäksi matalampia tuuheita suojapuita.

“Talousmetsässä on kyllä puita, mutta biologin silmin se ei näytä metsältä”, Ahlroth toteaa.

“Monet rakennepiirteet, jotka luontaisesti kuuluvat metsään, ovat kadonneet. Lahopuut ja vanhat puuyksilöt puuttuvat. Ei ole luonnonmetsään kuuluvaa satunnaista aukottaisuutta, metsämaisemakuviointia. Maapohja on käännetty pariinkin kertaan. Samalla pienelinympäristöt ovat kadonneet. Metsä on ojitettu, joten nirut, norot ja purot ovat kadonneet.”

Hän kutsuisi niitä metsän sijaan puuviljelmiksi.

“Perusasia, jota moni ei halua sanoa, on se, että tällä hetkellä metsälakia ei noudateta. Arvokkaita elinympäristöjä heikennetään koko ajan eikä kukaan puutu siihen.”

Ahlrothin mukaan puronvarret ovat räikein esimerkki: metsälain 10:n pykälän mukaan vesien varsille tulisi jättää suojavyöhykkeet, joita ei hakata. Rikkomaton kasvillisuus sitoo hakkuualueelta valuvia ravinteita ja maa-ainesta ja näin estää vesistöjen rehevöitymistä.

Ahlrothin mukaan näin ei tehdä, vaan hakkuut ylettyvät usein rantoihin asti.

”Metsälakia noudatetaan hyvin”

Metsäteollisuus ry:n metsäjohtaja Karoliina Niemi ei niele kritiikkiä. Hänen mukaansa lain velvoitteita noudatetaan hyvin. Tosin vuonna 2014 osa puro- ja norokohteista poistui metsälain piiristä.

“Osa ei ole enää nykyisen lain mukaisesti lakikohteina pienialaisuuden takia. Mutta vaikka metsälaki ei suojele, ei se tarkoita etteikö kohteita suojattaisi. Suomi on metsäsertifiontirikkain maa Euroopassa.”

Hänen mukaansa sertifiointiin osallistuvat metsänomistajat ovat sitoutuneet noudattamaan luontokohteiden huomioimisessa muun muassa standardin mukaisia suojavyöhykkeitä.

Kuitenkin esimerkiksi ympäristöjärjestö Greenpeacen Suomen edustajat kertovat metsäalueista, jotka on suunniteltu hakattaviksi, mutta joista pikaisella kartoituksella löytyy uhanalaista lajistoa ja metsän piirteitä, joiden perusteella niiden pitäisi olla sertifioinnissa säästettäviä metsiä. Kun Greenpeace on ilmoittanut näistä löydöistä metsäyhtiöille, joitain hakkuita on jätetty tekemättä.

Niemen mainitsemaa metsälain ”kymppipykälää” taas on kritisoitu julkisuudessa. Sitä on heikennetty, ja koko pykälää on pidetty kompromissina, joka suojelee yhtä paljon metsänomistajan lompakkoa ja metsäteollisuuden puunsaantia kuin monimuotoisuutta. Käytännössä hakataan arvokkaita puronvarsia, joissa hupenevaa monimuotoisuutta yhä olisi jäljellä. Siis metsissä, joissa jo valmiiksi elää satoja uhanalaisia lajeja.

Monimuotoisuuden kannalta isoin keskustelu on käyty lahopuusta.

Metsäteollisuus käynnisti vuonna 2017 Lisää lahopuuta talousmetsiin -toimenpideohjelman. Siinä metsänomistajille on puukaupan yhteydessä kerrottu lahopuun merkityksestä ja keinoista tuottaa lahopuuta.

Metsäteollisuuden mukaan he ovat saaneet koko metsäalan “kannustettua mukaan lahopuutalkoisiin”. Niemen mukaan noin 3000 metsäammattilaiselle on kerrottu lahopuun tärkeydestä, ja nyt valistetaan erityisesti metsäalan oppilaitoksissa esimerkiksi metsäkoneenkuljettajiksi opiskelevia.

Lajikato on jatkunut. Siihen on yksi erityinen syy: metsiä käytetään yhä intensiivisemmin. Hakkuumäärät ovat viime vuosina olleet ennätyssuuret.

Vuonna 2018 suomalaista metsää kaadettiin enemmän kuin koskaan aiemmin – 78 miljoonaa kuutiometriä runkopuuta. Myös 2017 oli ennätysvuosi. Ennakkotietojen mukaan vuoden 2019 hakkuut olivat samaa suuruusluokkaa kuin 2017.

Luonnonvarakeskuksen mukaan vuosittainen puuntuotannollisesti kestävä hakkuumäärä on vuoteen 2024 mennessä 84 miljoonaa kuutiometriä vuodessa.

Kestävyys ei tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoita luonnon monimuotoisuuden kannalta kestävää toimintaa, vaan kyse on puutuotannollisesta kestävyydestä: puuta kaadetaan korkeintaan sen verran kuin uutta kasvaa tilalle.

Pelkän hakkuumäärän tarkastelu ei kerro kaikkea. Kun varttuneet metsät korvataan taimikoilla ja nuorilla metsillä, metsän eliölajiston elintila hupenee. Metsien tehokäyttö vaikuttaa lajien elinmahdollisuuksiin myös pirstoutumisen kautta.

Liito-orava on niin kutsuttu metapopulaatiolaji, mikä tarkoittaa, että se elää nykyisessä pirstaloituneessa metsämaisemassa pienten paikallispopulaatioiden verkostona.

Verkosto muodostuu elinympäristölaikuista, joissa pesii yksi tai useampi naaras. Kaikki elinympäristölaikut eivät välttämättä ole asuttuja joka vuosi eikä laikkujen jokaisessa kolossa pesitä vuosittain.

Liito-oravan elinikä on vain 1–2 vuotta, joten laikkujen välisten yhteyksien tulee olla kunnossa että ne pysyvät asuttuina. Toisaalta yksittäinen pesäpaikka voi olla vuosikymmeniäkin asuttuna samalla pienellä alueella.

“Elinympäristölaikut ja pesät ovat kuin lamppuja, jotka välillä syttyvät ja sammuvat”, Kaisa Mustajärvi kertoo tamperelaisessa metsässä.

Ihmisten toimien seurauksena metsät kuitenkin ovat pirstoutuneet niin, että verkosto on heikentynyt. Yhä useamman lampun johto on pysyvästi katkaistu. Vaikka liito-oravanaaraalla olisi reviirinään pesintään sopiva ihanteellinen pieni metsäalue, se kärsii, jos alue on eristyksissä muista oravista.

“Se jää huoneeseen kuolemaan”, Mustajärvi kuvailee.

Me emme tiedä, mitä tapahtuisi, jos liito-orava häviäisi Suomesta. Yhden lajin poistumista metsän yhteisöstä ei välttämättä huomaa mitenkään, mutta toisaalta se voi muuttaa ekosysteemiä oleellisestikin. Katoamisella voi olla kerrannaisvaikutuksia. Yhden lajin häviäminen voi esimerkiksi lisätä saalistuspainetta jotain toista lajia kohtaan.

On niin sanottuja avainlajeja, joiden varassa elää kymmeniä tai jopa satoja muita lajeja. Trooppisilla merialueilla korallit ja Suomen metsissä haavat ovat tällaisia.

Koska jopa kansainvälisten sopimusten tavoitteena on monimuotoisuuden hupenemisen pysäyttäminen ja elinvoimaisten ekosysteemien turvaaminen, on oleellista katsoa asiaa myös toisin päin: mitä yhden lajin kärsiminen kertoo kokonaisuudesta? Onko se merkki jostain?

Usein lääkärit löytävät sairauden oireiden perusteella.

Aiemmin tavallisen lajin, sellaisen kuin liito-oravan, väheneminen on oire elinympäristön nopeasta muutoksesta, varttuneiden metsien katoamisesta ja yksipuolistumisesta, “sairaudesta” ekosysteemissä.

Liito-orava ei ole suoranainen avainlaji, mutta sitä pidetään merkittävänä sateenvarjo- ja indikaattorilajina: sen elinympäristöjen turvaaminen parantaa myös lukuisten muiden vanhassa sekametsässä elävien lajien tilannetta.

Jos sateenvarjo on auki, sen alla koko ekosysteemi säilyy toimintakykyisenä.

Liito-oravat ovat siis hyvä työkalu koko metsän ekosysteemin vaalimiseen. Esimerkiksi Itämeressä sinisimpukka ja rakkolevä ovat vastaavia herkkiä sateenvarjolajeja.

“Luonnon arvo on näkymätöntä ja niin itsestäänselvää, että sitä ei havaita ennen kuin se menetetään kokonaan. Sama on terveyden kanssa. Yhden lajin häviäminen voi kertoa laajemmasta ongelmasta”, yhteisöekologi Riikka Kaartinen sanoo.

Liito-orava on hyvä indikaattori, mutta toisilla lajeilla on vielä kouriintuntuvampi merkitys myös ihmisille.

Pitkän aikavälin tutkimuksissa on huomattu, että hyönteisten määrä on vähentynyt. Yksi monimuotoinen hyönteisten joukko on erityisesti noussut otsikoihin: pölyttäjät.

Hyönteisten vähenemisellä on laajoja vaikutuksia ekosysteemien toimintaan. Esimerkiksi mustikan ja puolukan sadot riippuvat pitkälti kimalaiskuningattarien aktiivisuudesta. Puhutaan niin sanotuista ekosysteemipalveluista.

Pölyttäjien ja ravintokasvien satojen välinen yhteys on konkreettinen esimerkki ekosysteemipalvelujen ja monimuotoisuuden välisestä yhteydestä. Yli 75 prosenttia maailman tärkeistä viljelykasveista tarvitsee hyönteispölytystä.

Pölyttäjämäärien romahtamisesta on kirjoitettu raflaavia otsikoita, ja myös ylilyöntejä, mutta huoli on todellinen: Hallitustenvälisen luontopaneelin IPBES:in vuoden 2016 raportin mukaan pölyttäjäriippuvaisten viljelykasvien sadot eivät ole kehittyneet yhtä myönteisesti kuin muiden kasvien. IPBES:in raportit ovat koosteita tuoreimmasta ja parhaasta tieteellisestä tutkimuksesta, kuten ilmastopaneeli IPCC:n raportit.

Suomessa monet pölyttäjät ovat uhanalaisia. Tutkijat eivät ole kuitenkaan yksimielisiä siitä, onko Suomessa vielä pölytysvajetta.

“Pölyttäjistä puhutaan uutisissa mutta tietämys on hajallaan. Kunnollisia seurantoja on hyvin vähän”, sanoo Suomen ympäristökeskuksen SYKEn erikoistutkija Mikko Kuussaari.

Hänen mukaansa ensin pitäisi määritellä, mistä puhutaan, kun puhutaan pölyttäjistä. Merkittävimpiä pölyttäjiä ovat mesipistiäiset, kuten kimalaiset ja mehiläiset, sekä kukkakärpäset. Yksittäisten lajien määriä on vaikea selvittää, mutta useat pölyttäjälajit ovat tällä hetkellä uhanalaisia tai silmälläpidettäviä.

Yksi merkittävä syy on sopivien ja rikkaiden elinympäristöjen väheneminen. Ekosysteemit ovat köyhempiä, pienempiä ja pirstaleisempia kuin aiemmin.

Toistaiseksi pölyttäjien määrän suora vaikutus satoon peltomittakaavassa tunnetaan aika heikosti. Asiaa on viime vuosina tutkittu Suomessa rypsi- ja rapsisadoilla.

“Tutkimus osoitti, että mitä enemmän pölyttäjiä liikkuu pellolla, sitä enemmän rypsikasvi tuottaa siementä”, Kuussaari sanoo.

Suomen mehiläishoitajien liitto on tutkinut pölytystä häkkikokeissa useilla viljelykasveilla. Lisäksi satotilastoista on havaittu, että viimeksi kuluneiden 15–20 vuoden aikana hyönteispölytteisten viljelykasvien sadot ovat laskeneet selvästi maatalousvaltaisimmilla alueilla.

Kuussaaren mukaan tulokset osoittavat, että pölytysvajetta on. Prosessi on kuitenkin niin monimutkainen, että syitä on hankala osoittaa. Sitä, mihin kaikkeen kymmenien kasvi- ja hyönteislajien alueellinen katoaminen ja nopea taantuminen vaikuttaa, on vaikea sanoa.

Monet maatalouselinympäristöjen linnuista ovat myös nopeasti vähentyneet. Esimerkiksi aiemmin tavalliset haarapääsky, räystäspääsky ja pensastasku ovat uhanalaisia, mutta haavoittuvassa tilassa olevien avoimien maisemien ekosysteemien syy-seuraussuhteita ei tiedetä.

Tutkijat kuitenkin painottavat kahta tekijää: elinympäristöjen katoamista ja torjunta-aineiden käyttöä. Tällä hetkellä tutkitaan hyönteismyrkyissä käytettävien neonikotinoidien osuutta lajikatoon. Jotkut EU-maat, kuten Ranska, on jo kieltänyt niiden käytön täysin.

Yksittäisten lajien tilanteen sijaan tulisi katsoa kokonaisuutta.

Esimerkiksi Suomessa eräät maamehiläislajit ovat vähentyneet, mutta se on vain jäävuoren huippu. Merkittävää olisi päästä kiinni pölyttäjien kokonaismäärään ja siinä tapahtuviin muutoksiin. Kuussaaren mukaan tarvittaisiin vakiomenetelmin tehtävää pölyttäjäkantojen vuosittaista seurantaa.

Saksassa on havaittu lentävien hyönteisten määrän romahtaneen yli 75 prosenttia vajaan 30 vuoden aikana eräillä suojelualueilla. Sukupuutto uhkaa paikoin yli 40 prosenttia pölyttäjähyönteisistä.

Vielä toistaiseksi ruuantuotanto ei ole Suomessa pölyttäjien varassa, sillä useimmat viljelykasvit eivät tarvitse pölyttäjiä, mutta jatkossa tilanne voi olla toinen.

Mikko Kuussaaren mukaan ilmaston lämpenemisen myötä hyönteispölytteisten kasvien viljelypinta-ala on nousussa. Eivätkä tarhamehiläiset pysty yksin korvaamaan satojen erilaisten pölyttäjien monia konsteja.

Ihminen on tyypillinen peto: se ylikäyttää resurssejaan, jos kukaan tai mikään ei sitä estä.

On mahdollista, että ihmisen toimissa on meneillään ylilyönti, joka on johtanut biodiversiteetin nopeaan heikkenemiseen ja johtaa jatkuessaan ekosysteemien romahtamiseen.

Samainen taloudellisen, lyhyen tähtäimen hyödyn aiheuttama ylilyönti on tapahtunut myös ilmakehän saastuttamisessa. Maan uumeniin varastoitunut hiili on nostettu esiin ja vapautettu nopeasti ilmakehään, mikä on kiihdyttänyt ilmastonmuutosta. Tämän ylilyönnin vuoksi osa eläimistä ja kasveista on ahtaalla.

Ilmastonmuutos tulee tutkimusten mukaan sysäämään monet maapallon ekosysteemit lähivuosikymmeninä myllerrysten kouriin. Tämä koskee yhtä lailla pohjoisia metsiä kuin tuntureita, missä esimerkiksi naalin kohtalo huolettaa.

Sitä ahdistaa etelän suunnasta kettu, joka pystyy elämään yhä pohjoisempana lämpenevien säiden ansiosta, eikä naali voi paeta loputtomiin pohjoisemmaksi, sillä siellä vastassa on Jäämeri.

Kaikki tunturiylängöillä Suomessa elävät perhoslajit ovat jo joko uhanalaisia tai silmälläpidettäviä.

Yhä useampi näiden paikkojen omintakeisista, lyhyiden kesien kasvilajeista on luokiteltu äskettäin uhanalaiseksi, ja ne ovat katoamassa ilmaston nopean lämpenemisen vuoksi. Suomen tuntureilla tilannetta hankaloittaa porojen laaja laiduntaminen ja kiivas lomarakentaminen.

Toisaalta samaan aikaan, kun pohjoiset lajit kärsivät, toisilla on kissanpäivät.

Aiemmin Keski-Euroopassa esiintyneitä lajeja on 20 viime vuoden aikana havaittu ensimmäistä kertaa Suomessa. Erityisesti eteläisiä perhoslajeja on ilmaantunut Suomeen runsaasti. Kultasakaalikin on nähty. Se lienee levittäytymässä meille vähitellen ilmaston lämpenemisen ja elinympäristöjen pirstoutumisen takia.

Jää nähtäväksi, millaisen osan nämä uudet tulokkaat ottavat ekosysteemeissä. Etelästä on meille tuloillaan myös monia uusia lintulajeja, mutta niistäkin jotkin tarvitsisivat elinvoimaisia vanhoja metsiä.

Metsänreunalajit kukoistavat, sillä metsän sirpaloitumisen vuoksi metsänreunaa on paljon. Ja voittajia ovat myös monet tuholaiset, jotka suosivat lämpimämpiä säitä.

Esimerkiksi mäntyä ja kuusta syövä havununna on SYKEn erikoistutkijan Juha Pöyryn mukaan satakertaistunut 1990-luvun alusta. Suomessakin saatetaan tulevaisuudessa nähdä Keski-Euroopasta tuttuja kokonaisia neulasettomia metsiä.

Ylipäätään ilmastonmuutos suosii niin sanottuja generalisteja, lajeja jotka pystyvät elämään monenlaisissa paikoissa. Sen sijaan spesialisteilla, lajeilla, jotka vaativat juuri tietynlaisen elinympäristön, on vaikeampaa. Tällaisia lajeja on paljon.

Niitä on esimerkiksi tuntureilla, missä Metsähallitus on palkannut naalin elämää helpottamaan kymmeniä ketunpyytäjiä. Sekin on vain väliaikaisratkaisu, laastari vuotavan haavan päällä.

Paljon laajempi ja monimutkaisempi kysymys on, onnistummeko pysäyttämään ilmastonmuutoksen tai edes hidastamaan sitä.

Vai onko vain hyväksyttävä, että naalin kaltaiset pohjoiset lajit eivät enää tulevaisuudessa elä Suomessa tai ehkä koko maailmassa?

Kymmenen metrin korkeudessa vanhassa haavassa on kolo, jonka alapuolella on pitkä tumma vana. Se saattaa olla liito-oravan virtsaa.

“No nyt näyttää lupaavalta”, Kaisa Mustajärvi sanoo.

Kun rämmimme lähemmäksi, käy ilmi, että jos kolo on joskus ollut pesänä, sitä se ei enää ole. Juurella ei ole papanan papanaa.

Olemme tarponeet pienessä tamperelaisessa metsässä kolme tuntia ja katsastaneet lähemmäs sadan puun juurelle. Kaisa Mustajärvi päivittää kännykkänsä karttasovellukseen aiempien liito-oravapesien nykytilanteen: Ei havaintoa. Ei havaintoa. Ei havaintoa…

Aiemmin aktiiviset pesät ovat hiljentyneet. Istahdamme kivelle syömään eväät.

Päivän päätteeksi Mustajärvi kirjoittaa havainnoistaan raportin. Jos oravat ovat todella lähteneet, jotain pitää tehdä. ELY-keskus voi käskeä kaupunkia vaihtamaan kompensaatiopönttöjen paikkoja tai vahvistamaan siirtymäreittejä, toistaiseksi varsin vaatimattomia ja suojattomia tolppia.

Voi olla, että yrityksestä huolimatta tämä liito-oravapopulaatio ei kestänyt sitä, että sen elinympäristöstä kaadettiin merkittävä osa, kolme hehtaaria.

Mustajärven mukaan joskus voisi olla parempi suojella isompia, yhtenäisiä alueita jossain aivan toisaalla sen sijaan, että pyritään löytämään pientä lähialuetta, jossa elinolosuhteet ovat epävarmat. Eväskivellä istuessaan Kaisa Mustajärvi kertoo olevansa turhautunut.

“Olen puun ja kuoren välissä.”

Hänen mukaansa yritykset eivät aina näe, että monimuotoisuuden huomioiminen on osa kestävää kehitystä, sitä agendaa, joka löytyy lähes kaikkien isojen yritysten strategioista. Ne kyllä kiinnittävät huomionsa paperijätteen vähentämiseen tai työmatkojen ilmastovaikutukseen, mutta luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen loistaa poissaolollaan.

Joukossa on toki pari edelläkävijää, mutta hänen mukaansa ilmastonmuutos on vienyt “ilmatilaa” monimuotoisuudelta.

Reilu vuosi sitten Mustajärvi otti vapaata ja lähti vuodeksi opiskelemaan kestävän kehityksen teoriaa. Tavoitteena on parantaa kommunikaatiota.

“Turhauduin. Mietin olenko yksin idealismini kanssa. Luontoihmisten ja rakennuttajien välillä on vahvaa vastakkainasettelua, ja isoin ongelma on kommunikaation puute. Rakennuttajille luontoihmiset ovat fierce, kiivaita. Toisaalta pitäisi olla rohkeita luontoasiantuntijoita, jotka suostuvat keskusteluun.”

Aina eivät arvot edes ole ristiriidassa. Voisiko rakennuskaavoissa olla lahopuutarhoja? Miksei esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa suosita niittyjä?

“Se ei olisi edes niin kallista kuin nurmikoiden hoito.”

Kiivaimmat liito-oravakiistat ovat takana. Kaupungit ovat alkaneet tehdä isoja, kalliita selvityksiä, joissa kartoitetaan liito-oravien tilanne koko yleiskaava-alueella. Niin vältytään yllätyksiltä asemakaavaa tehdessä. Rakennusyhtiöt ovat nekin vähitellen siirtymässä uuteen aikaan.

“Liito-orava on samanlainen asia kuin liikenne – fakta, joka vain pitää ottaa suunnittelussa huomioon”, SRV:n hankekehitysjohtaja Ville Rajakallio sanoo.

Pienen puron varrella ison haavan luona Kaisa Mustajärvi huudahtaa.

“Voi onnen päivää!”

Hän kaivaa välittömästi kännykän taskustaan. Puun juurella on röykkiö haalistuneen keltaisia papanoita. Tämäkään ei taida olla pesäpuu, mutta jotain eloa on metsikössä talvella ollut.

“Tämä on aina yhtä hienoa. Aivan kuin peliä pelaisi.”

Hän lähettää kuvan biologikollegoidensa whatsapp-ryhmään. Viestiketju on täynnä kakkakuvia. Jos yksittäiset ulosteet jotain kertovat, niin sen, että toivoa on.

Luonnon monimuotoisuudella ei ole samanlaista selkeää mittaria kuin ilmastonmuutoskeskustelussa, jossa kaiken voi kiteyttää toivotuksi keskilämpötilan nousuluvuksi. Kellään ei ole vastausta, kuinka monta hehtaaria luonnontilaista metsää tulee olla, jotta se on “terve”.

Keskustelua vaikeuttaa myös se, että monimuotoisen luonnon suoria hyötymekanismeja on vaikea osoittaa. Se kuitenkin tiedetään, että biodiversiteetiltään monipuolinen luonto pärjää mullistuksista ja tuhoista yksipuolista ympäristöä paremmin.

Puhutaan resilienssistä‚ luonnon kyvystä joustaa. Luonto sopeutuu ja palautuu mitä ihmeellisimmistä muutoksista, mutta mitä pienempi ja yksipuolisempi alue on, sitä huonompi on sen puskurointikyky äkillisiä muutoksia vastaan.

Yksipuolisessa luonnossa myös taudit voivat levitä yllättävästi.

Kaksi vuotta sitten maailman terveysjärjestö WHO lisäsi ihmiskuntaa uhkaavien sairauksien listalle Tauti X:n, eläinperäisen viruksen.

Kun suurkaupunkien ja viljelysmaiden tieltä raivataan luonnontilaisia elinympäristöjä, esimerkiksi kaadetaan metsiä, villieläimet joutuvat elämään yhä pienemmällä alalla, ja ne kohtaavat ihmisiä yhä useammin. Näin tautien leviäminen eläimistä ihmisiin tulee todennäköisemmäksi.

Kun luonnon näkymättömät palvelut häiriintyvät, onko ihminen lopulta yksi herkkä laji muiden joukossa?

Teksti: Ilkka Pernu
Kuvat & videot: Ari Räsänen
Editointi: Juha Kauppinen

Täytetty liito-orava on kuvattu Villa Elfvikin luontotalossa, täytetty naali Suomen Metsästysmuseossa.

Planeetan rajat
Instagram

Kiitos te kaikki lukijat, kuulijat, katsojat ja te

Roadside-näyttelymme on nyt ihastuttavassa Tiinan

”Musta on lohduttavaa tietää, että ei ole yht

Suo on aikakapseli, josta näkee menneeseen ja tul

Suosarjan viimeinen osa on julkaistu! Lue Suvi Si

”Olen 159-senttinen erilaisiin muoveihin tottunu

Miten ja miksi kaksi kuvataiteilijaa muuntautuu su

Suo on jättänyt partiolaisiin pysyvän jäljen.

Miten maataloudesta voi tulla osa ilmastokriisin r

Kaivuriyrittäjä Jari Perälä aloitti soiden oj

”Me ja suot emme ole erillisiä.” Lue juttu sa

Vielä hetki sitten soita pelättiin. Uusin suotre

Mikä suolla havahduttaa eniten? Kuuntele lyhytdok

Lue juttu tulevaisuuden turvehehtaareista! ✍🏻

Turpeen nosto merkitsi 1970-luvun Suomessa edistys

Kaksi kuvataiteilijaa tuli harjoittelemaan suolle

Astu suolle luontokartoittaja L. V. Maan kanssa! T

Rauno Haapalan pelloilla harjoitellaan isoja ratka

Kun L. V. Maa näki lapsena kuvia öljyn tahrimist

Lue saitiltamme juttu kaivuriyrittäjä Jari Perä

”Ollaan surullisia siitä, ettei olla vielä pä

Näyttelymme on tien päällä, kirjaimellisesti!

Hieno startti live-kiertueelle! Planeetan rajojen

Näyttelymme on liikkeellä! ⭐️ Valokuvaaja To

Se tulipalo lähti traktorin kipinästä ja levisi

Planeetan rajojen tuottama kuvapainotteinen report

”Suokasvit ja turve olivat yksi syy siihen, miks

Aiemmin saapas oli molskahdellut suolla hauskasti,

Kohta lähdetään suolle. 👉 Seuraa mukana!

Olen aika varma, että joskus vielä näen kakkiai

Lapsena ja nuorena en välittänyt tietää soista

Kestävyysongelmien syyt ja seuraukset ovat viheli

Näin mielessäni, kuinka veljeni painui suossa sy

Symboleita 7000 vuoden takaa: saaliseläimiä, ihm

Uskomaton määrä energiaa, 12 800 terawattitunti

”On arveltu, että sateenkaari imee sammakot soi

Planeetan rajat -toimiston ensimmäinen projekti o

Yli 450 000 katselu- ja lukukertaa sekä somereakt

Ensimmäinen projektimme on maalissa! 🎉 Mitä s

Load More… Seuraa meitä!